10:15
Tänä aamuna en millään meinannut päästä sängystä ylös, vaikka herätyskello soi ainakin kymmenen minuuttia huoneen toisella puolella. Mutta lopulta kun nousin ylös olin täysin pirteä. Virtaa riitti vaikka muille jakaa ja kävin syömässä aamulääkkeet. Sen jälkeen menin aamutupakalle ja lopeteltuani tupakkaa tunsin sen minkä tunnen meilkein joka aamu. Tuntui siltä kuin pääni olisi puutunut. Aivan kuin joku olisi painanut pääni sisällä jarrua ja kaaos mitä ei aluksi edes huomaa olisi rauhoittunut. En tiedä johtuuko tunne itse tupakasta vai alkavatko lääkkeet silloin toimia. Oloni ei kuitenkaan onneksi mennyt masennuksen puolelle.
Olen monta kertaa yrittänyt lopettaa tupakan polttoa, mutta tuloksetta. Poltan päivän aikana 15-25 tupakkaa. Välillä päähäni iskee pelko keuhkosyövästä. Silloin olen täysin varma siitä, että minuun iskee keuhkosyöpä kymmenen vuoden päästä, jos jatkan polttamista. Riippuvuus on kuitenkin vahvempi kuin kuoleman pelko ja siksi en pysty lopettamaan, vaikka pelkäänkin seurauksia. Muuttuipa iloiset ajatukset nopeasti synkiksi. No ei. Ei minulla ole tällä hetkellä mitän hätää vaikka vähän synkistelenkin.
Vaikka olenkin päättänyt kirjoittaa tätä blogia, en vielä ole varma minkälaisia postauksia tulen tekemään. Jossain vaiheessa on varmaan pakko kirjoittaa skitsoaffektiivisesta häiriöstä tarkemmin, sillä se on melko harvinainen sairaus, ja kovin moni ei tiedä minkälainen se on. Itsekkään en täysin ymmärrä sitä, vaikka elänkin asian kanssa joka päivä. Tiedän vain sen varmuudella, että se voi tehdä elämästä yhtä helvettiä. Ja se, että en ymmärrä sairautta onkin yksi syy miksi tätä päiväkirjaa aloin kirjoittamaan. Jotta saisin lisää infoa.
Pärjään sairauteni kanssa hyvin kiitos lääkityksen. Aluksi lääkkeet tekivät minusta zombin, mutta ajan kuluessa niiden negatiiviset vaikutukset hälvenivät, ja nyt minulla on melkein ''normaali'' olo. Tietenkään minulla ei tule olemaan täysin normaalia oloa lääkityksen aikana ikinä, sillä ne muuttavat asioita aivoissa. Ehkä se on hyvä juttu, ehkä ei. Minun normaali on luultavasti toiselle täysin epänormaali. Paikoin jopa vaarallinen. Se ei kuitenkaan ole vaarallinen muille vaan minulle itselleni. En ole ikinä ollut väkivaltainen, en edes psykoosissa.
Välillä turhauttaa, kun ihmiset kuulevat, että joku on skitsofrenikko, ja he heti ajattelevat jotain murhaajaa tai muuten vain vaarallista ihmistä. Minä olen onnekas sillä ystävistäni vain yksi lopetti yhteydenpidon kuultuaan, että minulla on skitsofrenia ja kaksisuuntainen mielialahäiriö.
Pakko huomauttaa, että olenpas minä tänään positiivinen. Yleensä minun tekee mieli kirota se yksi ystäväni helvetin syvimpiin syövereihin, mutta ei tänään. Alan ehkä olla sen asian kanssa sinut pikkuhiljaa.
Olen yleensä hiljainen ja en puhu paljon. Mutta nyt huomasin, että minullahan on paljon asiaa. Tuntuu hyvältä kirjoittaa paperille sitä mitä päähäni tulee. Pitäisi vain opetella puhumaan myös ääneen, se voisi tuntua tätäkin paremmalta. Olen nyt ollut melkein tunnin tämän päiväkirjan äärellä ja on aika pitää tauko. Toivottavasti mielialani pysyy yhtä hyvänä läpi koko päivän.
15:40
Sosiaalityöntekijä kävi äsken luonani tässä kotonani. Tällä kertaa hän ei potkinut minua persuksille ja pistänyt siivoamaan, sillä olen vieläkin hiukan kipeä. Sen sijaan me kävimme läpi raha asioitani, mitkä tuottavat minulle ongelmia. En hallitse rahan käyttöäni läheskään niin hyvin kuin pitäisi. Minä teen jatkuvasti impulsiivisia heräteostoksia joko kaupassa tai sitten netissä. Yleensä kaupassa ja minä saatan yks kaks lähteä sinne ostamaan kaikkea mitä ei pitäisi ostaa. En ymmärrä ihmisiä jotka tuosta noin vain päättävät, että eivät osta tänään mitään ylimääräistä. Se on mahdotonta.
Aluksi olin ahdistunut ajatuksesta, että joku tuntematon tulisi kotiini selittämään miten pitäisi elää ja mitä pitäisi tehdä. Olen vieläkin sitä mieltä, että pärjäisin aivan yhtä hyvin omillani ilman ylimääräistä vahtia tai käskyttäjää. Ahdistuksesta huolimatta olen alkanut pitämään sosiaalityöntekijääni ihan rentona ja mukavana. Nyt kun kirjoitin tuon päähäni tupsahti ajatus Tukholman syndroomasta, mutta ehkä se olisi jo hieman liioittelua.
Mielialani on pysynyt sopivan ylhäällä koko päivän, ja tauon aikana mieleeni tuli niin paljon ideoita siitä mitä voisin kirjoittaa, että en muista niistä lähes puoliakaan. Tuntuu kuin mieleni tekisi jatkuvasti töitä luoden uusia ideoita jatkuvalla syötöllä. Kulho on jo täynnä ja monia hyviä ideoita valuu reunojen yli hukkaan.
Olen ollut jo monta päivää yksin kotona jos ei lasketa äskettäistä sossun käyntiä. Alan pikkuhiljaa muuttuman mökkihöperöksi. Sitä ei edes tajua kuinka tärkeää sosiaalinen elämä on ennen kuin viettää viikon yksinään. Sitä alkaa pikkuhiljaa menettämään järkensä.
Eilen illalla olin kuulevinani ääniä ennen nukkumaan menoa. Makasin sohvalla ja olin kuulevinani epäselviä lyhyitä lauseita erilaisilla äänillä. Yksi ääni kuullosti mieheltä ja yksi nuorelta naiselta. En ole varma kuvittelinko vain kuulevani ääniä vai kuulinko niitä oikeasti. Samaan aikaan tunsin painetta päässäni, mikä on normaalia, mutta tapahtuu harvoin. Äänet kuuluivat juuri kun olin nukahtamassa. Voipi olla, että näin unta ja heräsin niistä samantien. Ei ollut ensimmäinen kerta kun koin jotain tuollaista.
Musiikki kuullostaa taas paljon paremmalta kuin eilen. Nytkin kirjoittelen ja jammailen Yelawolffin Devil In My Veinssin tahtiin. Äänet täysillä tietenkin. Välillä ihmettelen sitä, että naapurit ovat tulleet oveni taakse vain kerran sen takia, että kuuntelen musiikkia kovalla.
Minä menen ehkä käymään siskoni luona huomenna tai ylihuomenna, mikä on todella hyvä asia. Olen ollut jo aivan liian kauan kotona yhteen putkeen. Ainut aika, kun olen ollut jossain muualla on ollut aika kun olen käynyt kaupassa.
Pikkuhiljaa luovuuteni alkaa taas hiipumaan, mikä ei ole niin mukavaa. Saa nähdä onko minusta enää huomenna kirjoittamaan tätä blogia. Niin kuin kaikilla luovilla ihmisillä myös minulla luovuus tulee ja menee miten se tahtoo. Ihan kuin sillä olisi oma mieli.
19:45
En oikein osaa kuvailla tämän hetkistä oloani. Kävin äsken ystäväni luona tupakalla. Juteltiin niitä näitä ja jopa naurettiinkin välillä. Mikä on outoa. Ei ystäväni kohdalla, mutta minä harvemmin nauran. Poltettiin muutamat tupakat ja oli mukavaa. Mutta kun lähdin kotiin päin syömään lääkkeitä, minä mietin matkalla vain, että onko minun pakko? En yleensä mieti tuollaista, mutta matkalla tuntui kuin lääkkeet olisivat jotain myrkkyä, mikä tuhoaa aivoni ja saisi minut taas masentuneeksi. Aloin ärtyä ja kotiin tullessani menin lääkekaapille ja söin lääkkeet vastahakoisesti sillä tiedän, että siitä ei hyvää seuraa jos jätän ne syömättä. Kävin sen jälkeen parvekkeella tupakalla ja kirosin mielessäni oman turhautuneen oloni. Tunsin vihaa jotain tuntematonta asiaa kohtaan. Ehkä lääkitystäni kohtaan tai sitten vain yksinkertaisesti omaa sairauttani kohtaan.
Minun ei yhtään tehnyt mieli kirjoittaa, sillä luin pienen pätkän tämän päivän tekstistä ja mietin vain, että vittu mitä paskaa. No päätin kuitenkin kirjoittaa ja oloni helpottui, kun sain purkaa oloani. Luultavasti lääkkeetkin alkoivat toimimaan ja rauhoittivat minua taas. Nyt ihmettelenkin, että miksi en halunnut syödä lääkkeitäni? Oloni parani vähän sen jälkeen, kun olin syönyt ne.
Oloni on taas melkein samanlainen kuin päivälläkin. Olen iloinen, mutta en liian iloinen. Mutta nyt tuntuu siltä, että tekstiä ei enää tule, joten jätän tämän tähän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti