Minä ja Skizoaffektiivinen Häiriö

En vielä oikein tiedä mitä minun pitäisi ja ei pitäisi kertoa, joten kirjoitan sen mitä päähäni tulee. Yritän muistella hetkiä elämästäni milloin luulen sairauteni vaikuttaneen asioihin. Muistini ei ole enää yhtä terävä kuin joskus muutama vuosi sitten ja olen pahoillani jos kertomuksessa on aukkoja.

Lyhyesti kerrottuna skitsoaffektiivinen häiriö on kaksisuuntaisen mielialahäiriön ja skitsofrenian yhdistelmä. Siinä on skitsofrenian vainoharhoja, ääniä ja todellisuuden taju häviää jos iskee psykoosi. Ja siinä on kaksisuuntaisen mielialojen vaihtelua. Maniaa ja masennusta.  Se laukeaa yleensä varhais aikuisiällä.

Vanhempani erosivat, kun olin viisi vuotias. Niiltä ajoilta minulla ei ole muistikuvia, mutta lapsuuteni taisi sujua ihan hyvin ilman ongelmia. Jos ei lasketa sitä, että isäni kanssa en ikinä tehnyt mitään. Hän on minun silmissäni täysi työnarkomaani. Asiaan vaikutti hänen uusi narsistinen vaimo, joka piti huolen siitä, että hänellä ei ollut aikaa minulle ja kahdelle siskolleni. Opin elämään sen asian kanssa ja en tuntenut vihaa tai katkeruutta isääni kohtaan vaikka hän ei ollutkaan osa elämääni. Asiaan tuli muutos kun olin 16 vuotias ja muutin asumaan hänen luokseen. Mutta siitä lisää myöhemmin.

Olen aina ollut koulussa vilkas ja ala-asteella olin jatkuvasti sermien takana opiskelemassa, jotta en häiritsisi muuta luokkaa. Yläasteella olin joka ikinen perjantai jälki istunnossa ja oli todella lähellä että en joutunut tarkkailu luokalle. Opettajallani oli kaksi vaihtoehtoa. Joko hän lähettäisi minut tarkkikselle tai sitten kaverini ja hän päätti lähettää kaverini sinne. Minä selvisin pelkällä säikähdyksellä. Toisaalta nyt jälkikäteen kun ajattelen asiaa, olisin voinut hyötyäkkin tarkkailuluokasta ja aika paljon. Melkein kaikki kaverini olivat tarkkiksella tai olleet jossain vaiheessa lastenkodissa. Kun olin kuudennella luokalla koulukuraattorini kyseli liikkuiko meidän kaveriporukassa huumeita. He ilmeisesti epäilivät, että kaverini polttelivat pilveä, mitä he eivät vielä siinä vaiheessa tietääkseni tehnyt. Silloisessa kaveriporukassa oli minun ikäisiäni kavereita ja sitten myös nuorempia ja vanhempia. Olimme aika sekalainen porukka.

Ala ja yläasteella minulla oli paljon kavereita. Olimme koko ajan tekemässä jotain tyhmää. Varastelimme rivitalojen ja kerrostalojen takapihoilta ja parvekkeilta vaatteita ja tupakkaa. Välillä matkaamme lähti myös kaljaa ja viinaa. Heittelimme omenoita ja lumipalloja ikkunoihin ja niistä sisään jos ne sattuivat olemaan auki. Varastelimme kaupasta ja pidimme hauskaa.

Kaveriporukka vaihtui ysiluokalla, kun minulla meni hermot. Ystäväni hakkasivat porukkaa ilman hyvää syytä. He keksivät syitä tyhjästä ja aina he olivat rähisemässä. Uudet ystäväni olivat täysin erilaisia kuin edeltävät. He eivät tehneet tyhmyyksiä ja mitä enemmän vietin heidän kanssa aikaa aloin rauhoittumaan. Olen tullut siihen tulokseen, että sanonta ''seura tekee kaltaisekseen'' on totta. Toki uudet ystäväni joivat alkoholia, mikä on ihan normaalia, mutta he eivät hakanneet porukkaa vain koska heillä oli tylsää.

Koulussa minun piti tehdä masennustesti kasiluokalla minkä tulos oli, ei masentunut. Kävin koulukuraattorin luona monta kertaa ja vielä useammin olin poissa koulusta jos minulla oli aika varattu hänen luokseen. En pitänyt siitä, että joku tuntematon utelee minun ja kavereitteni asioista. Myös perhe elämästä hän kyseli ja silloin ajattelin, että kaikki oli ihan normaalisti. Myöhemmin kun olen asiaa ajatellut en ole enää varma asiasta.

Päättötodistukseni lukuaineiden keskiarvo oli muistaakseni alle kuusi. En enää muista tarkemmin, mutta käytännön aineiden keskiarvo oli ainakin kahdeksan. Oli siis jo silloin selvää, että opiskelu ei ollut minua varten. Todistuksessani on aivan liian monta vitosta. Ainakin maantieto, biologia, fysiikka, kemia ja Ruotsi olivat viisi. Äidinkieli oli kuusi. En päässyt kokeista läpi edes kolmannella yrityksellä, mutta tarinoista ja muista kirjoituksista sain aina vähintää kasin arvosanaksi.

Yläasteen jälkeen aloitin puupuolen ammattikoulussa vuonna 2010. Opiskelu ei sujunut ja minulla oli todella paljon poissaoloja. En vain yksinkertaisesti pystynyt nukkumaan ja heräämään ajallaan. Sielläkin osasin pajalla tehdä tuoleja ja kaappeja, mutta kokeista sain hylättyjä. Yksi ikimuistoinen koe oli koe missä piti muistaa kaikkien ruuvien nimet. Ruuveja oli kokeessa vähintään sata. Yritäppä siinä sitten muistaa niiden kaikkien nimet. Sain ehkä vain kaksikymmentä ruuvia oikein ja loput kohdat jäivät tyhjiksi.
Tuollaista opiskelua kesti puolivuotta kunnes äiti ilmoitti, että edessä oli muutto pois kaupungista. Äitini ja isäpuoleni halusivat muttaa landelle. Minä olin toista mieltä ja päätin muuttaa isäni luokse, joka ei enää ollut yhdessä sen narsistisen naisen kanssa. Isäni asui lähempänä ystäviäni ja siksi päätin muuttaa sinne, mutta hän asui kuitenkin sen verran kaukana koulusta, että päätin lopettaa puupuolen, koska en halunnut kulkea joka päivä bussilla.

Siitä se alamäki alkoi. Ei mennyt edes puolta vuotta, kun kärsin syvästä masennuksesta. Pääni ei kestänyt sitä, että melkein tuntematon ihminen alkoi käskyttämään minua. En tuntenut isääni ja nyt asuin hänen luonaan. Samalla aloin masentumaan ajatuksesta, että minulla ei ollut isää lapsuus aikoinani. Sitä on vaikea selittää, mutta siitä se alamäki alkoi.

Olin syvästi masentunut melkein vuoden. Kävin lääkärissä tekemässä masennustestin, koska isäni oli huolissaan minusta. En halunnut näyttää lääkärille kuinka masentunut oikeasti olin, joten valehtelin testissä jotta saisin lievemmän tuloksen kuin oikeasti saisin. Mutta siitä huolimatta tulokseksi tuli keskivaikea masennus. Lääkäri laittoi lähetteen nuorten osastolle, mutta sieltä ei ikinä kuulunut mitään.
Ajattelin melkein joka päivä kuolemaa. Mietin hautajaisiani ja sitä kuinka paikalla olijat olisivat helpottuneita, kun minä en enää olisi heille taakkana. Ajattelin jatkuvasti kuinka joutuisin johonkin onnettomuuteen ja tuska häipyisi kuolemani myötä. En puhunut enää lähellekkään niin paljon kuin ennen. Itseasiassa en puhunut paljon ollenkaan.
Lopulta kerroin ystävälleni oloistani ja ajatuksistani. Se helpotti sen verran, että pystyin ottamaan yhteyttä nuorisoetsivään, ja hänen kauttaan hain ammattistartille.

Kun ammattistartti alkoi aloin pikkuhiljaa parantumaan masennuksestani. Sain sieltä uuden erittäin hyvän ystävän, joka muutama vuosi myöhemmin lopetti yhteyden pidon, kun sai kuulla diagnoosini. Ennen ajattelin vain, että minulla on joko ADHD tai ADD. Ei mitään sen vakavempaa. Ammattistartti ei sujunut hyvin vaikka masennus ei ollutkaan enää lähellekään niin paha. Meni se sentään hiukan paremmin kuin puupuoli, mutta poissaoloja oli silti enemmän kuin pitäisi olla.
Puolivuotta koulun alkamisen jälkeen olin päässyt kokonaan eroon masennuksestani. Sen tilalle oli tullut levottomuus ja keskittymishäiriöt. Silloin aloin polttelemaan pilveä. Se rauhoitti minua ja sain rentouduttua. Polttelin vain viikonloppuisin ja vain iltaisin. Lääkitsin itseäni.

Niihin aikoihin sain kulla media-assistentti koulusta ja kiinnostuin siitä samantien. Aloin ensimmäistä kertaa elämässäni miettimään, että voisin ammattikoulun käydäkkin. Audiovisuaalinen viestintä oli kuin unelma jonka olemassa olosta minulla ei ollut tietoakaan ennen kuin opettaja kertoi, että sellainen on olemassa. No minä hain siihen kouluun ja pääsin sisään! Tunsin ensimmäistä kertaa, että olin jossain hyvä ja sain ensimmäistä kertaa opettajalta kehuja.

Muutama kuukausi myöhemmin muutin toiseen kaupunkiin opiskelemaan unelma ammattia. Alku oli kuin täydellinen päiväuni. Kaikki sujui hienosti. Jaksoin aamuisin herätä ja sain uusia kavereita. Kerrankin tunsin kuuluvani porukkaan. Tuntui kuin kaikki olisivat hieman sekaisin. Hyvällä tavalla. Muutama kuukausi kului ja asiat menivät vituilleen. Unirytmini meni taas sekaisin ja ei toivoakaan, että saisin ne korjattua. Minusta tuntui, että en oppinut mitään koulussa, koska en pystynyt keskittymään. Jouduin opettelemaan kaiken yksin kotona jälkikäteen. Pari kuukautta revin hiuksiani koulussa ja kotona. Hain terveydenhoitajan kautta apua keskittymishäiriööni, mutta en saanut apua, koska opettajani epäilivät, että minulla oli alkoholiongelma. Koska en saanut apua päätin lopettaa koko koulun, mitä kadun vieläkin kolmen vuoden jälkeen.

Muutin takaisin isäni luokse asumaan kotikaupunkiini ja me emme tulleet toimeen keskenämme. Tappelimme joka kerta kun näimme toisemme ja lopulta eräs päivä isäni soitti minulle ja ilmoitti, että minulla on muutama päivä aikaa viedä tavarat pois kotoa. Minulla oli siihen aikaan jokunen oma kannabis kasvi kasvamassa ulkona. Polttelin vieläkin viikonloppu iltaisin sillä se oli ainoa hetki milloin pystyin rentoutumaan.

Sain puhuttua isäni ympäri ja sain jäädä hänen luokseen siihen asti, että saisin oman kämpän. Kesällä 2014 muutin taas omaan asuntoon, ja syksyllä minun kasvini valmistuivat. Aloin polttelemaan enemmän. Tunsin joka päivä tuskaa ja sain sen pois vain laittamalla bongin porisemaan. Syyskuun minä polttelinkin sitten jo joka päivä aamusta iltaan. Silloin eristäydyin muusta maailmasta kokonaan. Kaupassakin kun kävin olin sekaisin kuin seinäkello ja se ei enää johtunut vain pilven poltosta.

Tästä eteenpäin muistini on hämärän peitossa. Muistan vain pätkiä ja ajantaju on sekaisin. Mutta kuitenkin aloin riitelemään yhden minulle erittäin tärkeän ihimisen kanssa. Hän asui toisella paikkakunnalla ja oli muuttamassa pois Suomesta, mikä sai minut pois tolaltaan.
Heräsin yksi yö puoli neljältä ja minulla oli sellainen olo, että nyt ei ole kaikki ihan hyvin. Laitoin sille tärkeälle ihmiselle viestiä, että voiko hän auttaa. En edes tiennyt mikä oli vialla, mutta jotenkin ajattelin, että hän voisi auttaa. Hän vastasi, että hän on nukumassa ja siitähän minä malttini menetin. Laitoin hänelle viestiä, missä haistatin vitut ja aloin räyhäämään. Kuinka hän kehtaa sivuuttaa avunpyyntöni? Nykyään kun ajattelen tapahtunutta, minua hävettää käytökseni. Silloin menetin ensimmäistä kertaa kunnolla hermoni toisen ihmisen käytöksen takia. Luulen, että koin silloin ensimmäistä kertaa kunnon manian. Se ei aina ole pelkkää iloisuutta ja hyvää tunnetta. Se voi myös olla ärtyisyyttä ja vihaa.
Riitelimme sen ihmisen kanssa pari viikkoa. Välillä hakkasin seinää, välillä nauroin kuin hullu ja välillä itkin. En enää poltellut pilveä siihen aikaan, sillä olin jo polttanut ne itse kasvattamani kasvit.

Jossain vaiheessa en enää pitänyt yhteyttä siihen yhteen ihmiseen, vaan aloin tekemään asioita kotona. Muokkasin kuvia, kuuntelin musiikkia mikä kuullosti taivaalliselta, pelasin ja mietin elämääni. Minusta tuntui, että olin todella luova ja muokkaamani kuvat olivat todella hienoja. Eivät ne oikeasti olleet.
Aloin miettimään tunnelukkoja ja aloin kunnolla skitsoilemaan. En kuitenkaan silloin tiennyt, että olin psykoosissa, vaan kaikki mitä tulen nyt kertomaan oli minulle täyttä totta.

Aloin saamaan päähäni ajatuksia tunnelukoista. Kuvittelin, että pystyin ottamaan toisen ihmisen tunnelukot omaan mieleeni ja purkamaan niitä mielessäni. Sitten minä palauttaisin ne takaisin sille ihmiselle jolta ne alunperin otinkin. Sen jälkeen sen ihmisen ongelmat olisivat kadonneet kuin tuhka tuuleen, kiitos minun kun purkasin tunnelukot.
Olin onnellinen, enkä tuntenut tuskaa mitä olin tuntenut jo pitkän aikaa. Siihenkin tuli muutos eräs päivä, kun ystäväni tuli käymään ja kertoi, että eräs toinen ystäväni yritti itsemurhaa. Minä aloin saamaan ''muistikuvia'' missä minä seison ystäväni verta vuotavan ruumiin yllä avuttomana. Katselin kuinka ystäväni vuosi kuiviin. Muistikuva on lähin miten voisin näkyjä kuvailla.
Sitten aloin näkemään itseni hakattuna jätesäkissä oman asuntoni kaapissa. Taisin masentua, kun kuulin ystäväni itsemurha yrityksestä. Aloin tuntemaan omituisia tunteita. Olin satavarma, että asunnossani oli joku. Näin tummia varjoja liikkuvan eteisestä keittiöön. Tuota jatkui pitkän aikaa. En uskaltanut nukkua ainakaan pariin viikkoon. Lopulta keräsin rohkeutta ja otin sakset käteeni ja lähin etsimään murtautujaa. En kuitenkaan ikinä löytänyt ketään.

Ystäväni tulivat käymään ja halusivat viedä minut lääkäriin. Silloin kuulin ääniä. Äänet olivat minun naapureita, joiden kanssa välillä keskustelin. Kun ystäväni sanoivat, että meidän pitäisi lähteä lääkäriin kuulin ''naapurin'' äänen sanovan, että ei minun tarvitse lähteä. Älä kuuntele heitä. Lopulta ystäväni saivat minut lähtemään, kun he kertoivat, että joku muu tulee hakemaan jos en lähde heidän kanssa.

Lääkärin luona kerroin, että en ollut nukkunut pariin viikkoon kunnolla ja siksi olin vähän sekaisin. Sain lähteä kotiin. Lääkäri käski tulla takaisin kahden viikon päästä jos uniongelmat jatkuisivat. Niinkuin muka tulisin.

Tunnelukko ajatukset ja äänet jatkuivat. En ikinä kuullut, että äänet käskisivät minua tekemään jotain. Ne vain keskustelivat yleensä siitä mitä minä sillä hetkellä ajattelin. Luulin koko ajan, että keskustelin naapureiden kanssa, vaikka oikeasti juttelin yksinäni. Myös tietokoneeni jutteli kanssani. Luulin, että joku lähettää jonkinlaista koodia tietokoneeni avulla, kun se piti tikittävää ääntä.

Lopullinen flippaus kävi, kun eräs perjantai äitini soitti ja kertoi, että siskoni yritti itsemurhaa. Silloin iski taas mania ja aloin siivoamaan, koska en pystynyt käsittelemään juuri kuultua asiaa. Tai ainakin epäilen manian iskeneen. Jokaisella roskalla oli tarina ja mietin jokaisen kohdalla millä roskalla oli minkäkin verran tunnearvoa. Siivoamisen jälkeen joskus seitsemältä aamulla menin parvekkeelle tupakalle ja näin variksen. Silloin iski taas ajatukset tunnelukoista päähäni sillä erolla, että tällä kertaa otin mieleeni linnun mielen. Pääni puutui ja aloin ajattelemaan kuin se varis. Tai ainakin kuvittelin ajattelevani kuin lintu. En saanut sitä pois mielestäni ja soitin siskolleni. Kerroin, että nyt pitää päästä lääkäriin. Nappasin linnun mielen omaani ja se jäi sinne jumiin.

Siskoni tuli ja vei minut sairaalalle. Siellä kerroin saman jutun lääkärille ja pian olin suljetulla. Sain lääkkeitä ja rauhottavaa. En muista kolmesta ensimmäisestä päivästä mitään muuta kuin sen, että painoni mitattiin ja jotain muutakin testattiin. Myös kusitesti otettiin.

Taidan kirjoittaa sairaala reissustani erikseen oman postauksen. Luulen, että tämä on jo tarpeeksi pitkä teksti. Ehkä hiukan nopea tempoinen. Minulla on tapana kirjoittaa liian nopeasti, mutta toivottavasti saatte selvää tästä kertomuksesta. Ja jonkinlaisen kuvan siitä minkälainen skitsoaffektiivinen häiriö on.