Päiväkirja 28.2.2017 (Paska Tuuri)

15:00
Tänään oli taas ryhmässä käynti. En kirjoittanut mitään ennen sinne menoa, koska heräsin niin myöhään, että en edes suihkussa ehtinyt käydä. Oli hieman saastainen olo siellä, mutta ei voi mitään. Yleensä jos olen jonnekkin menossa, käyn ensin suihkussa. Ryhmä ei enää jännittänyt, mutta minulla on ollut levoton olo eilisestä saakka ja ei ollut mukava istua tuntia putkeen paikoillaan. Ja aamulla koin pettymyksen. Olin ihan huomisessa ja menin aamulla playstation storeen siinä toivossa, että saisin ostettua uuden pelin. Mutta olin väärässä päivässä, ja se peli ilmestyykin vasta huomenna. Sitä pelatessa meneekin sitten taas ainakin viikko.

Ja tuosta taustakuvasta vielä sen verran, että tuo graffittiseinä kuva ei ole minun ottamani/muokkaamani. Se on Bloggerin oma kuva jonka voi laittaa taustalle jos haluaa. Se sytkäri kuva oli minun ottamani, mutta en saanut sitä kohilleen, joten otin tuolta valmiin taustakuvan. Edes kaverini, joka tekee koulussa noita koodaus juttuja, ei saanut kuvaa kohdalleen, koska Blogger.

Tilaamani kengät tulivat ja tietenkin ne ovat pienet. Eiku taas vaan sähläämään palautuksien kanssa. Onneksi se on Zalandossa vielä suht helppoa. Kengät menivät juuri ja juuri jalkaan ja kiristivät. Pitää tilata yhtä kokoa suuremmat. Enkä edes väsynyt, kun kävelin ryhmältä kotiin, vaikka tuli kierrettyä postin kautta. Ehkä minulla on vielä toivoa saada kunto kohilleen. Uudet kengät auttaisivat asiaa varmasti vielä vähän lisää, mutta paska tuuri. Pitää odottaa vielä pari viikkoa, jos uusi tilaus onnistuisi.

Päiväkirja 26.2.2017 (Osastolle?)

12:30
Viime yö tuli nukuttua yllättävän hyvin. Join taas muutaman kaljan illalla ja sain unen päästä kiinni ilman tenoxia. Pitää vain varoa, että ei jää koukkuun siihen rentoon hyvään oloon, minkä saan, kun syön ketipinorit kera kaljan. Mutta eiköhän minulla sen verran ole itsehillintää, että pystyn olemaan ostamatta joka päivä kaljaa. Sekin on hyvä, kun juo vain muutaman, niin ei tule krapulaa.

Painon nousu on alkanut taas häiritsemään minua. Risperidon jota syön vielä aika suuren annoksen saattaa hidastaa aineenvaihduntaa, ja lääkärikin epäilee, että siitä on kyse. Ja sen lisäksi se vielä kerää nestettä kroppaan. Painoin sairaalaan mennessä 62kg ja nyt on 100kg mennyt jo rikki puolessatoista vuodessa. Jos oikein olen käsittänyt minulla olisi mahdollisuus mennä osastolle vaihtamaan lääkitystäni. Muuten lääkkeet ovat kohillaan, mutta tuo painon nousu ei ole hyvästä. Silloin kun sairaalassa olin, lupasin itselleni, että en enää ikinä hommaa itseäni sinne, mutta nyt olen alkanut tosissaan harkita tuota vaihtoehtoa. Painon nousu vaikuttaa niin fyysiseen kuin henkiseenkin kuntoon. Minulla on henkisiä ongelmia sen asian suhteen, mutta ne eivät vedä vertoja fyysisiin ongelmiin. Hyvä, että kaupassa jaksaa käydä, vaikka se onkin vain kilometrin päässä. Näitä ideoita tulee aika usein ja sitten ne unohtuu todella nopeasti. En ikinä ehdi sairaanhoitajan juttusille ennen kuin kaikki tärkeät asiat unohtuvat. Sama juttu käy oireiden kanssa. Jos jotain sattuu, se unohtuu parissa päivässä.

15:30
Nyt alkaa taas tulemaan virtaa. Jaksoin tehdä jopa itse ruokaa äsken, ja pelaaminen nappaa taas mukaansa. Pitää vain taas muistaa, että kohtuus kaikessa. En halua uusia vainoharhoja. Basso musiikit soivat taustalla ja on mukava jammailla mukana. Ja sain tänään ensimmäisen seuraajan! Nyt on voittaja fiilis. Se tekee tästä tekemisen arvoista. Enkä enää jännitä edes sitä Arjen Hallinta ryhmää. Se on taas ylihuomenna. Aloin myös eilen kirjoittamaan sitä minun ihan ensimmäistä tarinaa ensimmäisessä persoonassa. Alunperin kirjoitin sen kolmannessa. En ole kuitenkaan kovin varma siitä oliko se hyvä idea. En tiedä tuleeko siitä yhtä hyvä. Omituinen ainakin jos ei muuta.

18:10
Muokkasin juuri blogini ulkoasua. Hermothan siinä meinasi mennä, kun minulla on ikivanha melkein neljön muotoinen näyttö, joka näyttää ulkoasun eritavalla kuin uudemmat laajakuvanäytöt. Mutta kaverini sanoi, että se näyttää hänen näytöllään ihan hyvältä, ja luotan hänen sanaansa. Väritkin ovat paljon haaleammat minun näytöllä. Toivottavasti ne ja kuvat miellyttävät teidän silmää. Kuvan olen napannut joskus muutama vuosi sitten, kun sain uuden kameran ja jaksoin vielä leikkiä sen kanssa. Ja kuvan olen muokannut silloin psykoosin alkuvaiheilla. Parempikin voisi olla, mutta en löytänyt parempaa itse ottamaani kuvaa. Puhelimella kuvaa ei edes vissiin näe, joten jos haluatte nähdä psykoosi taidetta, tarvitsette siihen tietokoneen.

Olin juuri kirjoittamassa, että tulipa hyvä olo, mutta televisio sammui sillä samalla sekunnilla, ja alkoi taas vituttamaan. Joka päivä kestää kauemmin, että sen saa taas päälle. Joku aika sitten tarvitsi odottaa vain minuutin ja sen sai taas päälle, mutta nykyään menee vähintään viisi minuuttia. Ja tuli hiljaista, sillä kuuntelin pleikkarin kautta Spotifyta ja musiikit stoppasivat. Vihaan hiljaisuutta. Silloin alkaa ajatukset harhailemaan. Musiikki pitää ne aisoissa, kun on jotain mihin ne ajatukset voivat kiinnittyä. Kuullostan taas varmaan hullulta, mutta en keksinyt parempaakaan lausetta kuvaamaan sitä ilmiötä. No mutta kuitenkin tuli ihan hyvä olo, kun sai jotain aikaiseksi. Jotain muutakin kuin aina vaan pelaamista. Nyt jos tuon television saisi päälle, olisin erittäin tyytyväinen.

19:40
Yritin vielä vähän korjailla blogin ulkoasua, mutta en tiedä sainko sitä toimimaan. Toivottavasti se teille näkyy normaalisti. Minun näytölläni näkyy kuvan reunat ikävästi. Nyt sain tietokoneesta tarpeekseni vähäksi aikaa. Kirjoitan vielä tämän loppu tekstin koneella ja sitten hyppään sohvalle rentoutumaan. Jos pystyn. Nyt on sen verran virtaa, ettö tuskin jaksan kauan maata paikoillani. Vähän ajan päästä Tenoxia naamaan ja sitten pystyy rentoutumaan.

Sairaala Pt.1

Yritän muistella sairaala reissusta niin paljon kuin pystyn. Muistan selvästi sen, kun sinne menin, mutta seuraavat kolme päivää on sumun peitossa. Muistan vain sen, että minulta testattiin kaiken maailman juttuja. Jos olette lukeneet ''Minä ja Skizoaffektiivinen Häiriö'' postauksen te tiedätte, että minulla oli tunnelukko ajatuksia psykoosissa. Kuvittelin pystyväni ottamaan toisten ihmisten tunnelukot omaan mieleeni ja purkamaan niitä. Sen jälkeen, kun olin purkanut ne, palautin ne oikeille omistajilleen, ja kaikki heidän ongelmat olivat kadonneet. Lopulta ne ajatukset menivät niin pitkälle, että nappasin linnun tunnelukot mieleeni ja en saanut niitä pois päästäni. Linnun mieli jäi jumiin omaani. Siinä vaiheessa soitin siskolleni, että pitäisi päästä hakemaan apua. Halusin jonkun tunnelukko expertin apua, sillä pidin itseäni vielä aloittelijana. En siis ollut maailman ainoa tunnelukkoseppä. Kuvittelin, että heitäkin oli monia. Kaikki tuo oli minulle silloin totta. No siskoni vei minut sairaalalle, ja pyysin häntä kertomaan lääkärille kaiken tuon. Voin vain kuvitella mitä hänen päässään silloin oli liikkunut. En uskaltanut itse puhua, sillä luulin että se lintu mielestäni voisi siirtyä jollekkin toiselle jos puhuisin. Kuvittelin, että se oli kuin tarttuva virus, mikä leviää suuta liikuttamalla. Kun siskoni oli ihmeissään kertonut lääkärille nuo samat asiat, meidän piti mennä toisen lääkärin luokse, ja siellä minä jo muistaakseni kerroin itse, että tarvitsen tunnelukkosepän apua. Hetken päästä lääkäri käski mennä huoneen ulkopuolelle odottamaan. Istuin hetken käytävän penkillä. Silloin kuulin, kun yksi hoitajista sanoi, että minun paras ystäväni olisi ajanut rauhoittavat päissään autolla puuta päin. En silloin vielä tiennyt, että kuulin harhoja. Luulin aiheuttaneeni ystäväni kuoleman tai ainakin vakavan loukkaantumisen, koska annoin hänelle rauhoittavia. Siinä vaiheessa en enää pystynyt istumaan sisällä, vaan menin pihalle istumaan. Pitelin kädessäni puhelinta ja mietin, että soitanko ystävälleni tarkistaakseni onko hän kunnossa. En kuitenkaan ehtinyt soittaa, kun minut tultiin hakemaan pihalta takaisin sisään. Menimme toiselle käytävälle istumaan ja muistan naurahtaneeni, kun näin oven käytävän toisella puolella. Siinä luki ''tarkkailuhuone''. Aloin siinä vaiheessa epäilemään, että tarkkailuun olin menossa. Olin siinä vaiheessa täysin levoton. Rummutin jaloillani lattiaa ja vilkuilin hermostuneesti ympärilleni koko ajan. Ei ollut mukavaa. Pitkältä tuntuvan ajan jälkeen neljä hoitajaa tuli hakemaan meidät käytävältä ja menimme jonkinlaisen ''tunnelin'' kautta ilmeisesti toiseen rakennukseen ja sieltä hissillä ylempiin kerroksiin. Hissistä minut ja siskoni vietiin johonkin huoneeseen odottamaan. Minulle tuotiin ruokaa, mitä en uskaltanut syödä sillä pelkäsin vieläkin, että se lintu saattaisi tarttua siskooni, jos olisin liikutellut suutani. Muistaakseni siinä vaiheessa minulle tuotiin lääkkeitäkin. En ajatellut siitä mitään ihmeellistä vielä siinä vaiheessa. Mutta sekin muuttui, kun hoitaja tuli hakemaan meidät pois huoneesta, ja ''kuulin'' hänen sanovan, että nyt hän tuli saatto hoitoon. Söin vissiinkin juuri sitä ennen rauhoittavia, sillä aloin väsymään todella nopeasti ja ajattelin vain, että minut oltiin myrkytetty. Hyvä, että pystyin suoraan kävelemään, kun pääni alkoi sumentua. Ajattelin, että kohta mä kuolen. Yritin taistella väsymystä vastaan niin kuin henkeni olisi riippunut siitä. Sitten saavuimme taas uuden lääkärin luokse, joka kyseli kaikenlaista. Hän kyseli oliko meidän suvussa mielenterveysongelmia. Minä kerroin, että isäni puolella on ollut masennusta ja siskoni kertoi, että äidin puolella on ollut psykoosi sairauksia. Sitten se lääkäri kysyi haluanko jäädä sinne sairalaan. Aavistelin, että minulla ei ollut edes muuta vaihtoehtoa. Ajattelin, että he pakottavat minut joka tapauksessa jäämään sinne. Joten kysyin onko minulla vaihtoehtoa, ja hän sanoi että ei. Kieltäydyin siitä huolimatta, sillä minua alkoi vituttamaan suunnattomasti se, että ei annettu vaihtoehtoa. Vaikka ensin se lääkäri yritti saada sen kuullostamaan siltä, että vaihtoehto olisi. Nyt papereissani lukee, että olin pakkohoidossa. En tiedä onko sillä loppujen lopuksi mitään väliä mitä niissä papereissa lukee. Kun lääkäri oli kysellyt kaiken tarvittavan, hoitaja tuli hakemaan ja näytti minulle missä huoneeni on. Siskoni piti lähteä siinä vaiheessa. Ajattelin vieläkin, että minut on myrkytetty ja tulen kuolemaan, joten ennen kuin menin huoneeseen, menin tupakalle. Halusin polttaa vielä viimeisen tupakan ennen kuin kuolen. Hoitaja näytti tupakka paikan ja järkytyin. Siitä ''huoneesta'' tuli mieleen syrjäisen kadun tunneli tai sitten vankila. Lattia oli mustia pinttyneitä lika tahroja täynnä ja siellä kaikui. Huoneen molemmin puolin oli seinällä pitkät penkit. Ja sitten näin sytkärin. Se oli kiinni penkissä paksulla ketjulla ja en voinut kuin ihmetellä, että mihin sotkuun itseni olin taas saanut. Silloin tupakkahuoneessa ei ollut ketään ja sytytin tupakan. Nukahdin melkein jo siihen penkille. Tai oikeastaan kuolin, kun silloin luulin, että tulin saattohoitoon. Puolessa välissä tupakkaa sinne tuli kolme muutakin potilasta. Aloin ärtymään, sillä jokainen heistä tujotti minua ja painuin nurkkaan päin kasaan. Antaisi edes kuolla rauhassa! Poltin loppu tupakan vainoharhaisena ja kun tumppasin sen, hoitaja tuli taas hakemaan minut ja vei huoneeseen. Siinä vaiheessa en enää pystynyt kävelemään suoraan. Olin niin pahasti lääkitty, että uni/kuolema oli väistämätön. Kun saavuin huoneeseen ja hyppäsin sängylle, tunsin kuinka elämä pikkuhiljaa karkasi ruumiistani. Viimeinen ajtukseni oli se, että siitä en enää herääkkään.

Päiväkirja 24.2.2017 (Oivallus)

10:30
Pari viimeistä päivää on mennyt väsyneenä. Toissapäivänä lähdin psykpolille pirteänä hakemaan lääkkeitä. Sairaanhoitajan luonta kun pääsin kotiin, väsähdin ihan kunnolla. Teki mieli vaan nukkua, mutta en saanut unen päästäkään kiinni. Ajattelin normaalia synkempiä ajatuksia. Tyyliin, että kaikki tulevat kuolemaan viimeistään vanhuuteen. Ja se ahdisti jotenkin normaalia enemmän, mutta hieman lohdutti se ajatus, että niin vanhana tuskin on enää järjissään ja silloin I don't give a fuck! Koko päivä meni siis sohvalla makoillessa unta jahdaten.

Eilenkin olin väsynyt, mutta synkät ajatukset olivat hävinneet. Sossu tuli taas aamulla käymään ja hänkin vissiin huomasi, että olin väsynyt ja pahalla päällä, sillä hän ei pistänyt minua siivoamaan. Me vain juttelimme. Illemmalla sain idean, mikä vastasi mieltäni askarrutaneeseen kysymykseen. Miksi minulla on koko ajan ristiriitainen olo? Miksi minun tekee koko ajan mieli tehdä asioita ja samaan aikaan tunnen kuinka masennus painaa päälle lievästi? Tulin siihen tulokseen, että minulla saattaa olla ADD ja masennusta samaan aikaan. Sairaalalla, kun olin niin lääkäri siellä sanoi, että se on mahdollista, että taustalla on ADHD tai ADD. Ennen kunnolla siarastumista minulle oltiin varattu kaksi kertaa ADHD testit, mihin en kumpaakaan päässyt menemään. En siis ole ainoa, joka epäilee, että minulla saattaa olla ADD. Pitää vielä kysyä sairaanhoitajan mielipidettä. Tuhannen kerran. Hän on kyllä aikaisemmin kertonut, että ADHD lääkkeet saattavat laukaista psykoosin. Mikä tarkoittaa sitä, että toisaalta olisi turha edes testata sitä, sillä sille ei voi tehdä mitään. Mutta toisaalta taas jos tietäisi asiasta varmuudella, voisi opetella elämään sen kanssa. Nyt kun taas ajattelen tuota, minulla on hieman parempi olo, koska luulen ymmärtäväni mistä ristiriitainen olo johtuu. Todellisuudessa olen varmaan oikeasti vain itsediagnisoinut itseni väärin, mikä on nykypäivänä aika yleistä. Kiitos internetin.

Tänä aamuna en ole ollut niin väsynyt kuin eilen ja toissapäivänä, mikä on hyvä, sillä nyt on aika taas kirjoittaa tätä päiväkirjaa. Taidan juoda vielä yhden kupin kahvia ja sitten menen pesemään vessaa. Taas. Aikasemmin en edes tiennyt, että sekin pitäisi pestä viikottain. Tunnen itseni saastaiseksi ihmiseksi.

12:30
Nyt meinaa taas alkaa turhauttaa. Puran oloani siis tähän paperiin. Yritin äsken pelata, mutta kymmenen minuutin jälkeen kyllästyin. Onko se normaalia, että joinain päivinä pelaa kuusikin tuntiua putkeen ja joinain päivinä ei pysty pelaamaan edes puolta tuntia, vaikka haluaisi? Tyhmä kysymys. Totta kai kaikki vastaavat, että se on ihan normaalia, että joinain päivinä jaksaa ja joinain päivinä ei jaksa. Ei millään pahalla kenellekkään, mutta tuollaiset vastaukset vituttavat välillä. Varsinkin jos joku jolla ei ole mielenterveys ongelmia tulee sanomaan noin. Ikinä ei voi olla 100% varma, että johtuuko se sairaudesta vai onko se normaalia. Mutta suurimman osan ajasta tunnen, että se ei ole normaalia. Jotkut ihmiset sanovat, että sinulla on lääkitys. Ei se ole sairauden oire. No ei. En tiedä sanovatko he noin, mutta välillä tuntuu, että he vihjailevat sitä. Mistähän tämäkin vitutus taas tuli?

Vitutus meni onneksi nopeasti ohi. Auttoi, kun kirjoitin sen ylös. Tai en tiedä. Olen vieläkin hieman hermona, mutta se johtuu vain ja ainoastaan ristiriitaisesta olosta. Voisin mennä kaverille kahville, sitten kun hän pääsee töistä. Jos hänellä ei ole muuta menoa. Kävelylläkin pitäisi käydä, mutta en jaksaisi noilla nykyisillä kengillä. Selkä tulee kipeäksi. Tilasin uudet kengät. Tällä kertaa ihan juoksukengät eikä skeittikengät. Ne maksoivat yli 70 euroa ja niiden on parempi olla hyvät.
Ja nyt on laatu merkkisetkin. Pitäisi odottaa myös, että kävelytiet olisi kävely kunnossa. Parina viime päivänä on tullut ihan vitusti lunta.

17:00
Nyt taas väsyttää. Söin paketillisen voissa paistettuja pinaattilettuja. Ei mikään terveysruoka. Ei vaan jaksa keittää edes makarooneja. Asiaan saattaa vaikuttaa kyllä sekin, että sitä on tullu syötyä jauhelihan kanssa jo muutama vuos putkee ja se alkaa tulla korvistaki pihalle. Lasagnea voisi tehdä, mutta sekin on niin saakelin kallista. Ja ainii. Se vessan pesu jäi taas kokonaa. Kyllä sitä ihmisellä voi olla hyvä muisti. Soitan nyt kaverille ja pesen vessan illemmalla, kun tulen kotiin. Siis jos kaverini on kotona.

Ei hän ollut. Jospa sitä vaikka yrittäisi pelata sen aikaa, kun vessanpesuaineet ovat vaikuttamassa.

17:35
Vessa on nyt pesty. Jäljellä on imurointi ja tiskaus. Voisin huomenna imuroida ja ylihuomenna tiskata. Kaikkea ei jaksa yhdessä päivässä tehdä. Jaksoin pelata taas hurjat kaksikymmentä minuuttia. Tekisi ehkä hieman mieli vetää kalsarikännit. En tiedä miksi. Ehkä se voisi lieventää tätä turhautunutta oloa.

19:00
Kävin hakemassa kaljat. Ensimmäinen on juotu ja tuntuu, että se alkaa vaan väsyttämään entisestään. Tämän piti auttaa. No katsotaan neljännen kaljan jälkeen uudestaan.

19:40
Nyt vittu väsyttää. Menin syömään ketipinorit, mitkä jätän aina pois jos alkoholia oon ottanu. Näköjään niiden yhteisvaikutus on suunnaton väsymys. Eipähän enää ole turhautunut olo ja tuskin tarviin tänä yönä tenoxii. Kiitos ja kumarrus alkoholille.

Päiväkirja 21.2.2017 (Tappio, silti voitolla)

10:50
En meinannut päästä tänään aamulla sängystä ylös. Eilen iski taas väsymys ja se jatkuu vieläkin. Herätyskello soi taas noin kymmenen minuuttia, kunnes muistin, että tänään on Arjen Hallinta ryhmän toinen käynti. Teki niin kovasti mieli mennä takaisin nukkumaan, mutta en mennyt. Joskus vuosia sitten olisin sanonut vain, että vitut ja olisin mennyt takaisin sänkyyn. Tupakatkin ovat aivan lopussa. Toivottavasti ne riittävät siihen asti, että lähden sinne ryhmään. Matkanvarrella on kauppa ja en jaksa alkaa ravata sitä väliä. Väsyttää ja vituttaa.

Maailmani meinasi eilen romahtaa, kun kävin vähän tutkimassa yhteishakua. Koulu missä opiskelin audiovisuualista viestintää, ottaa nykyään vain lukion käyneitä opiskelemaan sitä alaa. Mikä on perseestä, sillä se oli ainut koulu missä he eivät katsoneet ysiluokan keskiarvoa. Jos hakisin johonkin suurempaan kaupunkiin, joutuisin taistelemaan kutosen keskiarvolla kasin ja ysin keskiarvoja vastaan. Ja se on aika suosittu ala, joten hakijoitakin siellä on ihan kiitettävästi. Olen siis kusessa. Ei kai tässä muutakaan voi, kun alkaa etsimään jotain muuta alaa. Mikä on sekin perseestä, sillä media-assistentti on minun unelma ammatti. Tai ainakin ensimmäinen askel unelma ammattiini. Toinen vaihtoehto voisi olla puupuoli, mutta sen alan teoria on täyttä kuraa. Ei kiinnostaisi opetella satojen ruuvien nimiä ja kaikkien mahdollisten puulajien ominaisuuksia. Lopulta on sekin vaihtoehto, että nielen tappioni ja tyydyn tähän nykyiseen tylsään ja laiskaan elämään.

16:15
Ryhmässä tuli käytyä ja ei ollut tällä kertaa lähellekkään niin paha reissu, kuin viimeksi. Aluksi väsytti aivan pirusti, mutta piristyin loppua kohden. Sitten kävelin sieltä kotiin ja väsähdin uudestaan. Kotona join energiajuoman ja pari kuppia kahvia ja taas on virtaa. Ryhmässä oli taas ala-aste meno, mutta en antanut sen häiritä liikaa. Keskityin enemmän niihin ihmisiin joita siellä oli. Sanoin jo viime kerralla ja sanon uudestaan, että oli mukava viettää aikaa ihmisten kanssa, joilla on saman kaltaisia ongelmia arjessa. En ole ainut joka ei jaksa siivota ja tiskata. Menin vähän niinku lupaamaa ryhmän ohjaajalle, että alan taas käymään lenkillä. Minun on pakko, tai en kohta jaksa enää kaupassa käydä. Olen todella huonossa kunnossa, ja kauppareissulla tuo yksi mäki pistää kuntoni koville joka kerta. Tuntuu kuin saisin jonkinlaisen ahdistuskohtauksen, aina kun kävelen sen mäen päälle. Hikoiluttaa ja ei saa kunnolla happea.

Omituista, mutta tuntuu siltä, että silloin kun en tunne itseäni masentuneeksi, on vaikeampi kirjoittaa. Jos maniaa ei lasketa mukaan. Lievästi masentuneena on helpompi pysähtyä paikoilleen ja muutenkin silloin diippailee enemmän. Silloin, kun on hieman maaninen niin tekstiä tulee sivutolkulla. Kaipaan sitä innostusta, mitä tunsin silloin, kun aloin kirjoittamaan tätä päiväkirjaa. Sama juttu käy kaikessa. Aluksi innostun järjettömästi ja sitten yks kaks kyllästyn. Tähän en ole vielä ainakaan kyllästynyt. Nautin päiväkirjan kirjoittamisesta vieläkin, mutta innostus on lieventynyt.

18:40
Olen nyt kuunnellut ja etsinyt uutta musiikkia muutaman tunnin ajan. Olen löytänyt uusia bändejä yllättävän paljon. Yleensä kun tarkoituksella etsii uutta musiikkia, sitä ei löydy. Sattumalta yleensä törmää uusiin hyviin bändeihin ja artisteihin. Youtube on kyllä tylsän päivän pelastus. En tiedä mitä teksin ilman sitä ja Spotifyta. Televisio taas vittuilee. Siinä on jotain vikaa, kun se sammuu niin pitää odottaa viisi minuuttia ennen kuin sen saa taas päälle. Kunhan ei vain lopullisesti tilttaisi.

Naurettiin eilen kaverin kanssa sitä kuinka joskus yläasteella ja amiksessa suurin huolen aihe oli se, mistä saisi tupakkaa. Työ ja koulu ei stressannut vielä silloin ketään. En olisi kaksi ja puoli vuotta sitten uskonut, että minä alkaisin kunnolla flippailemaan ja joutuisin jossain vaiheessa suljetulle. Sairastuminen tuli puun takaa ja kolahti aivan vitun lujaa. Ei niin hyvästä elämästäni tuli surkeaa. Muistan kuinka joskus vuosi sitten oltiin kavereiden kanssa ajelemassa ja yhtäkkiä iski kauhea pettymys elämästä. Ennen sairastumista osasin pitää hauskaa. Ryyppäsin ja polttelin pilveä. Kyllä. Tiedän, että se on surkeaa, mutta oli se parempaa kuin elämä sairastumisen jälkeen. Tajusin silloin, että en ollut tehnyt yhtään mitään kokonaisena vuotena. Olin ollut oman mieleni orja. Olen sitä kyllä vieläkin, mutta en ehkä niin pahasti. Huolet siitä, että mistä saisi tupakkaa tai pilveä muuttuivat siihen, että pystynkö pitämään pääkoppaani kasassa. Jokaisesta päivästä tuli taistelu. Nykyään tuntuu siltä, että olen voitolla, mutta taistelua se silti on.

Päiväkirja 18.2.2017 (Vainot)

18:00
Ajattelin, että kirjoittaisin tästä lähtien joka tiistai, perjantai ja sunnuntai. Osaksi siksi, että saisin edes jossain asiassa pientä rytmiä elämään ja osittain siksi, että kun päivät on valittu, tulee kirjoitettua. Tänään teen poikkeuksen, ennen kuin unohdan mitä eilen illalla kävi. Eilinen aamu ja päivä sujuivat aivan normaalisti. Sossu tuli aamulla hakemaan ennen yhtätoista. Kävimme hieman ostoksilla. Tarvitsin uuden pyykkitelineen ja vessanpöntön puhdistusainetta. Senkin peseminen oli vähän jäänyt, mutta nyt se on putipuhdas. Kauppareissun jälkeen sossu lähti omille teilleen, mistä olin onnellinen. Kämppäni oli taas kaaoksen vallassa. Vessan kun sain pestyä, loppu päivä menikin sitten taas pelatessa. Ja pakko sanoa, että kohtuus kaikessa. Unohdan sen välillä ja tuli pelattua monen monta tuntia iltaan saakka. Illan tullessa huomasin, että tupakat olivat loppumassa. Lähdin hieman sekavana kauppaan. Minulla oli taas sellainen epätodentuntuinen olo. Heti, kun pääsin ulos näkökenttäni alkoi sumenemaan reunoilta. En tiedä voiko tuosta ymmärtää mitä tarkoitan, mutta niin kävi. Lähdin siitä huolimatta kävelemään kohti kauppaa ja puolessa välissä matkaa iski tunne siitä, että kaikki ei ole taas kunnossa. Kaupan pihalla alkoi heikottamaan, mutta päätin silti, että käyn kaupassa, kun niin pitkälle olin tullut. En mennyt ostamaan mitään muuta kuin tupakkaa, joten menin jonottamaan tyhjin käsin. Siinä vaiheessa iski vainoharhat. Seisoin hetken jonossa miettien, että näytän typerältä ja muut asiakkaat puhuvat minusta paskaa selkäni takana ja nauravat minulle. Käteni alkoi tärisemään ja oli pakko poistua kaupasta ulos. En ehtinyt ostaa tupakkaa ja jäin kaupan pihalle odottamaan jos oloni helpottuisi. Niin ei kuitenkaan tapahtunut ja laitoin kavereille hieman hätääntynyttä viestiä. Puhdistin jopa rillini sillä ajattelin, että ehkä sumeus johtuu niistä. Kun putsasin ne ja laitoin ne takaisin päähäni kaikki oli jotenkin ihan vitun kirkasta. Katulamput ja autojen lamput häikäisivät ja näytti kuin niistä olisi lähtenyt piikikkäitä juovia. Samanlaisia kuin kameralla otetussa kuvassa jos on laittanut sen yhden asetuksen päälle minkä nimeä en enää muista. Mutta kuitenkin valot näyttivät piikikkäiltä kuin piirretyt tähdet. En meinannut nähdä eteeni ja säikähdin sitä entisestään. Seisoin varmaan ainakin viisi minuuttia siinä kaupan pihalla keräten rohkeutta. Lopulta uskalsin mennä ja tällä kertaa ei ollut jonoa, mistä olin iloinen, Mitä nopeammin pääsisin ulos kaupasta ja omaan kotiin, sen parempi. Maksoin tupakat kortilla tärisevin käsin ja minusta tuntui, että kaikki tuijottavat minua, vaikka paikalla ei silloin ollut muita kuin minä ja myyjä. Tuskallisen minuutin jälkeen pääsin taas ulos kaupasta ja lähdin kävelemään kotia päin. Matkalla kuitenkin kuulin vielä naurua kaupan pihalta ja olin satavarma, että he nauroivat minulle. He huomasivat kuinka heikko ja säikky olen ja he pilkkasivat minua. Kun pääsin kuuloetäisyyden ulko puolelle aloin kuulemaan risteyksen vasemmalta tieltä askelten ääniä. En kuitenkaan nähnyt ketään. Säikähdin sitä silti. Ehkä kävelijä oli juuri sen yhden puskan takana ja siksi en nähnyt häntä. Minusta kuitenkin tuntui kuin joku uhkaava ihminen olisi kävellyt minua kohti ja sydämmeni alkoi hakkaamaan. Nopeutin vauhtiani. Onneksi matka kaupalta kotiini on ehkä vain kilometrin, ja pääsin nopeasti kotiin hengähtämään. Ajatukseni juoksivat vielä pitkän aikaa sen jälkeen, kun suljin oven takanani ja astuin turvalliseen kotiini. Yritin kirjoittaa, mutta ei ollut toivoakaan, että olisin saanut järkeviä lauseita aikaan.

Luulen, että vainoharhat johtuivat liiasta aivotyöskentelystä. Pelatessa aivot tuppaavat käydä hieman ylikierroksilla, varsinkin jos pelaa monta tuntia putkeen. Sitten jossain vaiheessa ne väsyvät, ja jos vielä silloin jatkaa pelaamista, alkaa tulla harhoja. Minun kohdallani harhat ovat yleensä vainoharhoja siitä, että ihmiset pitävät minua pellenä ja haluavat vahingoittaa minua henkisesti sekä fyysisesti. Monta kertaa kadulla kävellessä jos vastaan tulee iso porukka, vetäydyn pieneen kasaan ja toivon, että he jättävät minut rauhaan. Nykyään tuollaisia tilanteita käy kuitenkin onneksi vain todella harvoin. Tulin siis siihen tulokseen, että kohtuus kaikessa. Jopa pelaamisessa. Tai ainkin tuo aivojen väsymys teoria käy mielestäni järkeen. Voin olla tietysti väärässäkin.

Tänään oloni on ollut taas paljon parempi. Kävin kaupassa ja ei ollut merkkiäkään vainoharhoista. En ole pelannut tänään lähellekkään niin paljon kuin eilen ja kävin kaverin luona kylässäkin. Voi olla, että osa syy vainoharhoihin oli se, että olin ollut taas melkein kokonaisen viikon yksin neljän seinän sisällä. Pitää jatkossa yrittää käydä useammin jossain ja hieman rajoittaa tuota pelaamista. Onko teille muille tullut jonkinlaisia harhoja, jos olette tehneet pitkän aikaa jotain aivoille raskasta hommaa?

Päiväkirja 15.2.2017 (Liikaa Pelaamista)

11:20
En ole pariin päivään postannut mitään. Olen vain pelannut. Aivoni on muussina sen takia ja on vaikea ajatella mitään muuta. Välillä eläydyn peleihin tavalla, mikä ei ole enää luultavasti tervettä. Silloin tällöin pelaamisesta tulee epätodentuntuinen olo, jos pelaa monta tuntia putkeen. Eilen kävi niin ja aloin pelkäämään, että psykoosi iski taas. Tai ainakin psykoosin oireet. Se ei ole mukava tunne, sillä silloin ei ole mitään keinoa todistaa, että todentaju on tallessa. Koska jos se on kadonnut sitä ei itse tiedä. Kai tuo vastasi ongelmaan. Jos luulet, että todellisuuden taju on kadonnut, olet luultavasti järjissäsi. Mutta onneksi niin tapahtuu vain harvoin.

Olen huomannut myös sen, että syöminen väsyttää. Jos minulla on virtaa ja pystyn tekemään asioita, on virhe syödä, jos tahtoo jatkaa niiden asioiden tekemisiä. Johtuu varmaankin siitä, että en jaksa tehdä itse kunnon ruokaa, vaan syön pelkkää paskaa, ja verensokerini pomppivat lattiasta kattoon.

Kävin eilen ensimmäistä kertaa Arjen Hallinta ryhmässä. Minulla on hiukan ristiriitaiset tunteet siitä. Oli ihan mukavaa jutella muiden ihmisten kanssa, joilla on samankaltaisia ongelmia elämässä. Mutta se ala-aste meno vituttaa. En ole ikinä pitänyt askartelusta tai muusta vastaavasta. Eli toisin sanoen pidin ihmisistä siellä, mutta aktiviteetit olivat perseestä. Olen myös ryhmän nuorin ja ainut mies. Uudet naamat jännittivät aluksi, mutta lopuksi pystyin jo hieman rentoutumaan.

19:30
Minulla on taas omituinen olo. Olen pelannut tänään ainakin viisi tuntia. Onkohan tämä enää terveellistä? Tekstin tuottaminen on tällä hetkellä todella vaikeaa. Olen ajatellut, että voisin tästä lähtien kirjoittaa päiväkirjaa muutaman kerran viikossa. Silloin en takerru joka päivä oman oloni pieniin muutoksiin, mitkä ovat hermoja raastavia. Viime viikko oli kamala, kun joka päivä keskityin omiin mielialoihin ja niiden muutoksiin, silloin tuntui, että ne vain lisääntyivät. Nyt nämä muutamat päivät, kun en ole kirjoittanut, en ole huomannut niin paljon muutoksia olossani luultavasti, koska en ole keskittynyt niihin. Nyt tulee vähän lyhyempi teksti. Olen sairaan väsynyt liiallisesta pelaamisesta. No. Menee ehkä kaksi tai kolme päivää ja kyllästyn taas siihenkin. Sitten pitää vain kehitellä jotain muuta tekemistä.

Päiväkirja 12.2.2017 (Harhojen Muistelua)

12:00
Tämä aamu alkoi taas todella hyvin. Söin aamulääkkeeni, join ensimmäisen kupin kahvia ja kävin tupakalla. Parvekkelta, kun tulin ja otin toisen kupin kahvia, oksensin. Vietin vessassa tukalat viisi minuuttia tyhjentäen vatsaani. Perseestä, kun ei tiedä, että ehtikö lääkkeet imeytyä vai ei. Minulla on ollut jo jonkun aikaa kuvottava olo, mutta olen pystynyt taistelemaan sitä tunnetta vastaan. Tänään en enää pystynyt vaan kaikki tuli ylös. Tuntuu kuin aivotoimintakin olisi lakannut samalla, kun oksensin. Minulla on omituisen rauhallinen ja tyyni olo. En tunne itseäni kipeäksi, joten en osaa sanoa johtuiko tuo vatsataudista vai stressistä. Jos en myöhemmin enää oksenna uudestaan se johtui jälkimmäisestä.

En pysty tekemään mitään. Olen vain löysä ruumis sohvalla. Heikottaa, mutta en uskalla syödä. Pääni ei toimi. Normaali virtaava ajatusten joki muttui puroksi. Minulla on tyhjä olo. Mikä minua vaivaa? Musiikkikin kullostaa taas normaalia huonommalta. Kaikki kääntyi ylösalaisin. Minun ei tee mieli kertoa kenellekkään yhtään mitään. Ei edes tälle paperille. Taidan taas vain maata koko päivän sohvalla tuijottaen kattoa. Ensin kokeilen juoda toisen kupin kahvia, jos se pysyisi sisällä.

Toistaiseksi en ole laatannut uudestaan. Luulen, että alan stressaamaan alitajuisesti sitä uutta ryhmää. Ensimmäinen käynti on ylihuomenna! Nyt alkaa hieman jännittää. Mitä jos en saa sanoja ulos suustani, kun minulta kysytään jotain? Tarviiko siellä olla kovinkin sosiaalinen? Sellaisen käsityksen ryhmästä sain, että siellä käydään samoja asioita läpi, mitä käyn sosiaalityöntekijän kanssakin, kun hän käy kotikäynneillä. Minulla on kaikki tarvittavat tiedot ja taidot. Ongelmia tuottaa oma alotteisuus. Osaan siivota ja laittaa ruokaa, en vain saa itseäni aloittamaan niiden tekoa.

Oloni parani, kun sain juotua kahvit ja sain pidettyä ne sisällä. Pääni käy vielä vähän hitaalla, mutta pystyn taas kirjoittamaan. Huomasin, että pöydälläni on lojunut jo muutaman päivän lasku. Olen kokonaan unohtanut maksaa sen. Aina, kun tulee laskuja ne pitäisi maksaa sillä sekunnilla, kun ne putoavat postiluukusta. En muistanut kotivakuutusta ollenkaan ja pelkään, että se kusee taas raha asiani. Jos en olisi tilannut puhelinta ja kotiteatterijärjestelmää minulla ei olisi mitään hätää.

Oloni muuttui taas. Äsken olin pirteä ja nyt taas tunnen itseni masentuneeksi. Miksi? Miksen voi olla nomaali ihminen joka suurimman osan ajasta jaksaa tehdä asioita? Miksi minun normaalin täytyy olla hieman masentunut? Keittiössä on taas tiskivuori kasaantumassa. En vain yksinkertaisesti saa itseäni tiskaamaan. Pitäisi myös imuroida, mutta en jaksa. Alkaa aina vain ketuttamaan, kun miettiikin siivoamista.

Alan taas piristymään. Johtuuko se siitä, että oksensin aamulääkkeet pönttöön? En osaa sanoa. En tiedä kuinka nopeasti lääkkeet imeytyvät kehoon. Ehtiikö ne imeytyä puolessa tunnissa? Tai vähän alle. Toisaalta se on ihan sama. En saa mitään aikaan imeytyivät ne tai eivät.

14:50
Okei. Olen nyt sitä mieltä, että lääkkeet eivät ehtineet imeytyä sen viidentoista minuutin aikana aamulla. Oloni vaihtelee taas kymmenen minuutin välein. Tällä hetkellä olen pirteä ja tuntuu, että näen kaiken kirkkaasti. Kirjaimellisesti näin äsken kirkkaammin. Ihan kuin päässäni olisi ollut likaiset silmälasit, mitkä puhdistuivat itsestään jotenkiin maagisesti. Asiat kirkastuivat hetkellisesti.

Kuuntelen taas youtubesta ihmisten omia kokemuksia erilaisista sairauksista. Kun kuuntelen tarinoita ne eivät ala ahdistamaan, mutta jos luen esim. jonkun blogia, teksti alkaa tuntumaan todelta ja silloin alan ahdistumaan. Tekee hyvää välillä nähdä, ihmisiä videolla, jotka ovat päässeet yli kaikkein vaikeimmista ajoista. Skitsofrenia ja kaksisuuntainen mielialahäiriö ovat sairauksia mistä ei voi parantua. Voi vain kuntoutua. Tai niin olen ainakin ymmärtänyt. Ei ole ihmepilleriä mikä poistaisi ne sairaudet kokonaan. On vain lääkkeitä minkä avulla suurimmat oireet voi saada pois. Ja terapian avulla voi oppia ymmärtämään ja hallitsemaan jäljelle jääneitä oireita.

Sanoin eilen, että välillä unohdan kuinka huonoon kuntoon mielenterveys ongelmat voivat ihmisen viedä. Välillä minusta tuntuu, että ei minulla ole mitään mielen sairauksia. Minä unohdan välillä missä kunnossa olin kaksi vuotta sitten. Joudun muistutamaan itseäni siitä, että olen kuntoutumassa vakavasta psykoosista. Siksi minun ei vielä pitäisi murehtia töihin menosta. Ensin pitäisi käydä koulukin ja ennen koulua pitäisi käydä kuntouttavassa työtoiminnassa. Minulla ei ole mihinkään kiire ja unohdan sen välillä. Parempi kulkea omaa tietä rauhalliseen tahtiin varsinkin jos vastassa on esteitä. Jos kiiruhtaa voi kompastua ja kaatua niihin helposti. Ja ylös nouseminen on aina vaikeaa.

Nyt kun muistelen minulla oli todella paljon erilaisia harhoja psykoosin aikana. Suurimmat olivat tunnelukko ajatukset, äänet ja tunne, että asunnossani olisi ollut joku. Jos et ole vielä lukenut ''Minä ja Skizoaffektiivinen Häiriö'' postaustani, et varmaankaan ymmärrä mitä tarkoitan tunnelukko ajatuksilla. Suosittelen siis lukemaan sen postauksen jos haluat ymmärtää mitä tarkoitin. Näin välillä varjoja liikkumassa näköpiiristä pois. Yleensä eteisestä keittiöön. Kerran tunsin kuinka joku löi minua poskeen, kun nukuin. Heräsin siihen kipuun. Se vahvisti tunnetta siitä, että joku on murtautunut asuntooni.
Sain kerran paniikin kaltaisen kohtauksen. En pystynyt olemaan paikoillani ja olin varma siitä, että jotain pahaa tulee tapahtumaan. En kuitenkaan tiennyt, että mitä tapahtuisi. Soitin yhdelle kaverilleni ja hän tuli parin muun kaverin kanssa käymään kotonani. He säikähtivät pahasti, sillä asuntoni oli täynnä savua. Olin unohtanut levyn päälle ja ruokavuoka oli sen kuuman levyn päällä. Asunnossani haisi palanut, mutta en huomannut sitä, koska olin paniikissa. Kävimme hakemassa yhdeltä toiselta ystävältäni rauhoittavia. Söin yhden sellaisen ja menimme kauppaan. Yhtäkkiä oloni helpottui ja ensimmäistä kertaa elämässäni minulla ei ollut kiire kaupassa. Pystyin seisomaan paikoillani ilman, että vaihtelin painoa jalalta toiselle.
Pari päivää myöhemmin paras kaverini tuli käymään ja näki rauhoittavat pöydällä. Hän kysyi voiko hän ottaa ne mukaan. Vastasin, että kyllä. En ollut enää paniikissa. Siitä pikakelaus pari viikkoa eteenpäin hetkeen, kun siskoni vei minut lääkärin luokse. Kun odottelin heidän päätöstä siitä, mitä he minun kohdallani tekisivät, (olin melko varma, että sairaalahoito kutsui) Kuulin, kun yksi hoitajista sanoi, että minä annoin parhaalle ystävälleni rauhoittavia ja viime viikonloppuna hän ajoi autolla puuta päin, koska oli huume päissään. Säikähdin aivan pirun pahasti. Luulin, että ystäväni söi rauhoittavia ja ajoi kolarin, koska annoin hänelle niitä. Meni ainakin viikko ennen kuin tajusin, että se oli ääniharha, eikä ystäväni oikeasti ajanut kolaria. Tuo oli varmaankin pahin harha minkä koin koko psykoosin aikana. Luulin, että aiheutin ystäväni kuoleman tai ainakin vakavan loukkaantumisen.
Toinen paha harha oli se, kun lopulta saavuimme osastolle. Kuulin kuinka omahoitajani sanoi, että nyt hän tuli saattohoitoon. Olin juuri syönyt lääkkeet ja aloin kuvittelemaan, että minut myrkytettiin ja tulen kuolemaan hetken päästä. Asiaa pahensi se, että olin syönyt rauhottavia ja uni oli tulossa. Ajattelin vain sängyssä, että tästä en enää koskaan sitten herääkkään.

19:30
Oloni tasottui vihdoin ja viimein. Koko päivän tuntui siltä, kuin olisin pyörinyt kärrynpyörää. Sitten söin ensimmäiset iltalääkkeet ja vähän ajan kuluttua pyöriminen pysähtyi. Ja se pysähtyi niin, että pääni on pilvissä. Olen vuoren huipulla ja ongelmat jäivät vuoren rinteelle. Pakko nauttia tästä vielä kun voin. Jossain vaiheessa se lipsahdus käy ja putoan ryminällä takaisin ongelmien pariin. Tälläisinä hetkinä mietin onko masennuslääkkeet tarpeen? Toisaalta niiden avulla, minulla voisi olla tälläinen olo suurimman osan ajasta. Eikä aina vain masentuneen turhautunut olo.

Pakko kysyä kaverilta voiko hänen luonaan käydä röökillä. Myöhemmin kaduttaisi jos jäisin tälläisenä päivänä yksin kotiin. Mutta tajusin juuri, että kaikki minun vaatteeni oli äsken pyykissä ja nyt minulla ei ole kuivia vaatteita. Juuri minun tuuriani. No ei pidä sen lannistaa. Nyt lisää lääkettä naamaan.

En pysty tälläkään hetkellä tekemään mitään, vaikka olenkin ihan täpinöissäni. Voiko ihmisellä olla turhempaa elämää? Vaikka sanon noin en ole taas masentunut. Lähinnä huvittuneena tein tuollaisen huomion. Ihan sama mikä mielentila, en saa asioita aikaan. Säälittävääkö? Joko minä makaan sohvalla liikkumatta tai sitten istun sohvalla ja jammailen musiikin tahtiin. Jälkimmäinen voittaa ensimmäisen viisi nolla. Toivottavasti kaverini vastaa pian ja löydän jostain vaatetta päälleni.

Päiväkirja 11.2.2017 (Luovuutta vai Hulluutta?)

10:40
Sain yöllä nukuttua vaikka nukuinkin eilen illalla päiväunet. Tällä kertaa en nukkunut kahtatoista tuntia ja en ole niin väsynyt kuin eilen. Olen kohta kirjoittanut tätä päiväkirjaa viikon ajan ja minulla ei ole enää niin paljon asiaa. Olen puhunut suuni puhtaaksi.

Aloin muistelemaan pilven poltto aikoja. Minulla on vieläkin välillä ikävä pilveä. Mikään ei ole parempaa kuin ryypätä mökillä aamu seitsemään, ja kun suurin osa ihmisistä on mennyt nukkumaan voi laittaa bongin porisemaan laiturilla.  Sitten voi kuunnella rentoutuneena luonnon ääniä, jutella parin kaverin kanssa syvällisiä ja samalla katsella auringon nousua. Tai sitten polttaa talvella ja jumittaa sisällä kuunnellen musiikkia lämpimässä. Kaverin kanssa huuatettiin aina Huge L:ää ja naurettiin aina, kun polteltiin. Siinä on nerokas musiikin tekijä.
Silloin tuli juotua alkoholiakin viikonloppuisin, mutta ei ihan niin paljon, että voisi sanoa, että minulla olisi ollut alkoholiongelma. Niinkuin opettajani epäilivät. Olen vieläkin katkera siitä, että en saanut apua keskittymishäiriööni sen takia.

En ole koskaan edes harkinnut kokeilevani muita huumeita kuin pilveä. Vaikka en näe pilveä edes huumeena. Se on vähän niinkuin alkoholi. Eli päihde, ei huume. Kumpikin voi pilata elämän, jos ei käytä järkeä, mutta kumpaakin voi nauttia rauhassa, jos ei heitä aivoja narikkaan.
Tiedän monia, jotka polttelevat ja heillä on elämä hallinnassa. On toki niitäkin joiden elämä on täyttä kaaosta, mutta myös moni alkoholin suurkuluttajakin saa elämänsä epätasapainoon.
Kannabiksesta pitäisi pitää enemmän valistusta. Kertoa merkkejä milloin ei kannata poltella. Kuten esimerkiksi jos unet menevät niin se ei ole hyvästä. Tai jos on aamulla vielä epätodentuntuinen olo se saattaa merkitä psykoosin alkua. Minä en tiennyt merkeistä mitään ja jatkoin polttelua niin kauan kunnes menetin todellisuuden tajun kokonaan.

13:45
En tiedä miksi kukaan haluaisi lukea blogiani. En ole ikinä pitänyt itseäni viisaana. Johtuu ehkä koulu historiastani. Ensimmäistä kertaa, kun sain opettajalta kehuja oli ammattistartilla, kun teimme power point esityksiä. Opettaja kehui esityksiäni ja sanoi niitä taiteellisiksi. Olin tottunut saamaan pelkästään naattia opettajilta, koska työni oli aina tehty huonosti ja huolimattomasti.
Kehut saivat minut näkemään itseni aivan uudessa valossa. Ja kun pääsin media-assistentti kouluun hyvillä tuloksilla, aloin ajattelemaan, että en olekkaan syrjäytymisvaarassa oleva lukutoukka tai huono ihminen.  Olin taiteilija. Se selitti paljon ja luulin ymmärtäväni ongelmiani paremmin. Muutama vuosi myöhemmin selvisikin aivan toisenlainen totuus. En ollutkaan taitelija vaan mielisairas. Se oli kova isku. Aloin määrittelemään itseäni sairauteni oireiden mukaan. Vieläkin näkemykseni itsestäni vaihtelee melkein päivittäin. Välillä kuvittelen olevani se hullu taiteilija persoona ja välillä skizo joka luulee itsestään liikoja.

Kun aloin noin vuosi sitten kirjoittelemaan tarinoita, silloinkin hetken mielijohteesta, sain kehuja. Tuli sieltä paljon kritiikkiäkin, mutta tarinani otetiin ihan semi hyvin vastaan. Sain silloin taas lisää itsevarmuutta. Ajattelin, että ehkä minä olen sittenkin jossain hyvä. Ehkä minä olen sittenkin luova ihminen, enkä tyhmä ja laiska. Elän siinä toivossa, että se on totta, mutta kuten aikaisemmin sanoin, minä näen itseni eri valossa joka päivä.
Asiaan vaikutti psykoosi ja psykoosin jälkeinen väsymys. Ja lääkitys. Puolitoista vuotta minusta tuntui, että kaikki mikä edes vähän viittasi luovuuteen oli kadonnut. Mielikuvitukseni oli kadonnut jonnekkin kauas, pois käden ulottuvilta ja tuntui kuin olisin etsinyt sitä tyhjyydessä puolitoista vuotta.
Ne harvat jotka ovat blogiani lukeneet, eli muutama ystävä ja äiti, ovat sanoneet, että osaan kirjoittaa. Mutta yleensä ajattelen, että he sanovat niin vain koska eivät halua loukata tunteitani ja heistä tuntuu siltä, että niin kuuluu sanoa. Ehkä minun pitäisi ottaa pää pois perseestä ja luottaa itseeni enemmän.

Yhden biisin sanat ovat syöpyneet mieleeni. Biisissä räpätään ''Siinä on minimaalinen ero, onko määritelmä mielisairas vai nero. Katkerat sanat jouduin nielemään kerran, nyt lasin toisella puolella seisoo oman itteni herra''. En tiedä miksi, mutta nuo sanat kolahtavat aina, kun kuulen ne. Se muistuttaa minua siitä, että kaikki ideani eivät ole nerokkaita. Välillä ne ovat sairauteni tuotoksia ja ei pidä luulla itsestään liikoja. Ja että virheistä oppii. Minusta on tullut fiksumpi versio itsestäni. Tai ainakin tällä hetkellä niin luulen. Huomenna kuvittelen taas olevani tyhmä. Vaikka todellisuudessa olen älykkyydeltäni normaalin ihmisen tasolla.

16:40
Tajusin, että en tunne itseäni niin hyvin, kuin luulisi ihmisen jo tuntevan itsensä tässä iässä. Tai en tiedä. Kai sekin on ihan normaalia, että joku löytää itsensä vasta nelikymppisenä. En ole kaveriporukassani ainoa joka on vielä hukassa. Osa taas tuntuu tietävän tarkalleen mitä elämältään haluavat. Itsekkin luulen tietäväni ainakin suurimmaksi osaksi mitä elämältäni haluan, mutta esteitä on liikaa. Ryömien on vaikea hyppiä niiden yli.
Tiedän sen, että töikseni haluaisin tehdä jotain luovaa. Pidän videoiden ja äänien kanssa leikkimisestä, vaikka en sitä osaakkaan kunnolla tehdä. Sain vain pieniä maistiaisia silloin audiovisuaalisen viestinnän luokalla. Suurin ongelmani on itsevarmuus. En luota omiin kykyihini ja niinä harvoina hetkinä, kun luotan olen liian itsevarma ja kusen hommat.

Nyt alkaa tuntumaan siltä, että virtaa riittää, taidan lähteä lenkille. Olen istunut jo melkein viikon persuksillani ja nyt on aika liikkua.

17:50
Jaksoin kävellä hurjat kaksikymmentä minuuttia. Ei mikään pitkä lenkki. Kuntoni on taas laskenut viimeisen viikon aikana. Ennen kuin tulin kipeäksi jaksoin kävellä tunnin mittaisia lenkkejä. Kävelen kylläkin hitaasti, koska selkäni on mennyt huonoon kuntoon ja jos kävelen täysiä siihen alkaa sattumaan. Ehkä huomenna kävelen puoli tuntia ja ylihuomenna taas vähän sitä pidempään. Ei pidä menettää toivoaan. Tuonku muistasi kaikissa muissakin asioissa. Epätoivoon on helppo alentua.

Olen taas miettinyt koko päivän asioita, mitä minun ei vielä pitäisi miettiä. Murehdin jo töihin menosta, kun koulukin on vielä kaukana tulevaisuudessa. Sitä se teettää, kun on pitkään itsekseen. Pienetkin asiat alkavat tuntumaan suurilta.

19:45
Olen nyt lukenut muiden blogeja. Ja pakko sanoa, että välillä tulee rankkaa tekstiä vastaan. Välillä unohdan kuinka huonoon kuntoon mielenterveysongelmat voivat ihmisen pistää. Tunnen itseni onnekkaaksi, sillä oikea lääkitys löytyi melko nopeasti ja minulla ei ole ollut harhoja pitkään pitkään aikaan.. Jotkut taistelevat lääkkeiden kanssa vuosikausia. Huhhuh. Nyt alkoi ahdistamaan muistot omista oloista ja harhoista oikein kunnolla. Ensimmäistä kertaa joutuu ihan vetämään syvään henkeä ja muistuttaa itseään, että ne ajat ovat takana päin. Ja toivottavasti ne siellä pysyvätkin.

Päiväkirja 10.2.2017 (Stressiä Tulevasta)

9:50
Tunnen itseni epätoivoiseksi tai avuttomaksi. En löydä sopivaa sanaa kuvaamaan oloani. Tiedän, että kello ei ole vielä mitään, mutta siitä huolimatta en voi kun kauhulla miettiä tulevaisuuttani. En ole ikinä välittänyt tulevasta ennen kuin kuulin audiovisuaalisesta viestinnästä. Tulevaisuuden haaveet toivat mukanaan aivan uudenlaisen stressin kuvioihin. Ennen oli helpompaa, kun ei tarvinnut miettiä, että osaako vai ei. Ei tarvinnut pelätä vastoinkäymisiä, kun ei ollut tavotteitakaan. Nyt stressaan sitä, että tulenko ikinä olemaan niin hyvässä kunnossa, että pystyisin käymään koulua kolme pitkää vuotta putkeen.
Olen viimeisen kahden vuoden aikana ollut kahdessa erilaisessa työpajan tyylisessä paikassa töissä. Ensimmäinen ei sujunut oikein hyvin, sillä olin vielä vähän vainoharhainen ja huonossa voinnissaa. Toisessa paikassa asiat sujuivat jo paremmin. Ainakin ensimmäisen kuukauden. Sitten alkoi taas stressi siitä, että heräänkö tarpeeksi aikaisin bussiin. Aloin aamuisin oksentelmaan, koska stressasin sitä niin paljon. Heti, kun lopetin ne työt, oksentelu loppui.

Kaikki sanovat koko ajan, että minä olen vielä nuori ja että minulla on vielä aikaa. Se voi olla totta, mutta kun kärsivällisyyttä ei ole, niin on vaikea odottaa tulevaa. Pelko vaikeuttaa odottelua entisestään. Pelkään sitä, että minusta ei ikinä tule normaalia kunnollista työssä käyvää kansalaista. Minulla meni kauan ennen kuin hyväksyin sen, että olen toipilas. Yritin jostain syystä käydä iltalukiota vähän sairaala reissuni jäkeen, vaikka minä olen aina inhonnut lukuaineita. Olin silloin vielä huonossa kunnossa. Kävin melkein ensimmäisissä kokeissa, mutta en ikinä mennyt niihin. Teen välillä älyttömiä päätöksiä. Kuka aloittaa sellaisen koulun mitä on aina vihannut? Ei kukaan järkevä ihminen.

13:30 Nyt ei meinaa tekstiä tulla ja alan pikkuhiljaa turhautumaan. Minun tekisi taas mieli tehdä kaikenlaista, mutta en saa itseäni tekemään mitään. Tuijotan vain seinää. Tekisi mieli lyödä siihen reikä, mutta luulen että käteni vain murtuisi, sillä seinä on betonia. Minua väsyttää ja olen kyllästynyt tälläiseen oloon. Olisipa elämä pelkkää ruusuilla tanssimista. Nyt se on ruusun piikeillä ryömimistä. En pääse eteenpäin. Olen jumissa.
Joku voisi kehitellä ihmepillerin, mikä poistaisi kaikki maailman huolet kokonaan. Huomasin, että tupakkaakin palaa taas enemmän kuin pyromaanin... Jotain. En keksinyt hyvää lopetusta lauseelle, mikä on ehkä sen merkki, että nyt pitäisi pitää taukoa tästä päiväkirjasta.

16:30
Mikään ei ole vittumaisempaa kuin se, että on väsynyt ilman syytä. Jos käyt koulussa, töissä lenkillä tai vaikka salilla ja olet väsynyt sen jälkeen, se on ihan fine. Mutta jos olet koko päivän kotona, etkä tee mitään ja olet silti väsynyt se pistää vihaksi. Päätin äsken, että pyydän lääkäriä määräämään jotain uutta masennuslääkettä. Nyt meni hermot! Alkaa tuon saman seinän tuijottelu päivästä toiseen jo kyllästyttää.

20:00
Nukuin melkein kolmen tunnin päiväunet, mikä oli virhe. Nyt olen entistäkin väsyneempi ja tuskin saan nukuttua yöllä. En edes jaksa yrittää kirjoittaa enempää.

Päiväkirja 9.2.2017 (Otanko Riskin Vai Tyydynkö Tähän?)

En ajatellut tänään kirjoittaa päiväkirjaa, mutta muutin mieleni. Olen addiktoitunut tähän. Minulla on ollut hyvä olo läpi koko päivän. Kävin sairaanhoitajani luona aikaisemmin, ja hän haluaisi lukea minun blogiani. Hän ilmeisesti ajatteli, että voisi ymmärtää minua paremmin jos lukisi näitä kirjoituksiani. Mutta en ole varma haluanko hänen lukevan kaikkea mitä päässäni liikkuu. Olen kertonut blogistani muutamalla ystävälle ja äidilleni. Joudun välillä vähän miettimään mitä oikein kirjoitan, sillä en halua kaikkea heille kertoa. Suurimman osan ajatuksistani voin jakaa, mutta jokaisella on päässään asioita mitkä on parempi pitää omana tietonaan. Olkaa hyvät. Nyt voitte pähkäillä sitä mitä jätän kertomatta.

Suurin osa ajastani tänään ja eilen meni minä ja skizoaffektiivinen häiriö postauksen kirjoittamiseen. Siinäkin on asioita, mitä jätin kertomatta. Kuten sen, että selkäni oli rikki ainakin vuoden ajan. Se meni ammattistartilla yhden kohtalokkaan liikuntatunnin aikana paskaksi, kun astuin sählypelissä oman mailan päälle ja kaatusin persuksilleni. En pystynyt kävelemään tai nojaamaan eteen tai taakse ollenkaan. Oli kuin sisälleni olisi tungettu rautatanko. Istuminen ja makaaminenkin sattui.
Kävin monta kertaa fysioterapeutin luona ja jopa röntgenissä, mutta kukaan ei yli vuoteen tiennyt mikä selässäni oli vikana. Kävin naprapaatin luona ja meni viisi minuutia ja hän tiesi mikä selkääni vaivasi. Lonkkaluuni oli mennyt pois sijoiltaan ja kymmenen minuutin kuluttua vaiva oli korjattu. Välillä tuntuu, että näillä julkisilla palveluilla ei saa mitään aikaan.

Mistä tulenkin raha asioihin. Viikko budjettini kasvoi, kun Kela vihdoin ja viimein teki kuntoutustuki päätöksen. Kolme viikkoa myöhässä, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Stressi tasoni laski puolella. Nyt ei tarvitse stressata, että riittääkö rahat vai ei. Toki voisin huolia vielä vähän lisää massia, jotta saisin uudet ehjät kengät. Olen jo pitkän aikaa omistanut vain yhdet ehjät ja sopivan kokoiset housut. Olen lihonut kuusikymmentä kiloisesta lähemmäs sata kiloiseksi viimeisen kahden vuoden aikana, kiitos lääkityksen. Tuntuu, että missään kaupassa ei myydä tarpeeksi isoja housuja. Tai ei ainakaan missään halvassa kaupassa. Netistä olen jo kaksi kertaa tilannut liian pienet housut, vaikka valitsin isoimman koon mikä löytyi. Nyt tilasin samanlaiset housut kuin mitkä on jalassani ja samaa kokoa. Jos taas tulee pienet housut niin minä luovutan. Olen siitä lähtien joka paikassa alasti.

Oho. Tajusin juuri, että en ole syönyt tänään mitään. En edes aamupalaa. Välillä tuntuu, että on koko ajan nälkä ja välillä unohtuu syödä. Välillä tajuan kello kahdeksan illalla, että en ole syönyt.

19:20
Keskustelimme sairaanhoitajan kanssa lääkityksestäkin. Viimeksi, kun kokeilin masennuslääkkeitä, Sertralin provosoi psykoosin oireita ja sairaanhoitajan mukaan olin selvästi maaninen. Mutta on olemassa muitakin masennuslääkkeitä, mitkä eivät välttämättä provosoi niitä psykoosin oireita tai aiheuta maniaa. Tulimme siihen tulokseen, että jossain vaiheessa voisimme kokeilla jotain uutta lääkettä. Olen asiasta samaan aikaan innoissani ja peloissani. Mitä jos joudun psykoosiin? Mitä jos se poistaisikin minun masennuksen? Mania tekisi nyt hyvää. Vaihtoehtoja ja seurauksia on aivan liian monia. Ehkä minun pitäisi vain pelata varman päälle ja pysyä nykyisessä lääkityksessä.

Päähäni tuli ajatus, että masennus on kuin taitava hakkeri. Sen olemassa oloa ei aluksi edes huomaa. Itseasiassa sitä ei välttämättä huomaa ikinä. Se saattaa tehdä systeemissä tuhoja. Se saattaa vääristellä tärkeitä tietoja tai jopa poistaa niitä. Sitten kun se on tehnyt tehtävänsä se poistuu ja jättää jälkeensä jonkinlaisen jäljen. Se ei ikinä kokonaan poistu systeemistä. Jälkeäkään ei välttämättä huomaa ellei pääse itsekkin syvälle systeemiin minne se jälki on jätetty. Sillonkin saatat tuijottaa jälkeä tajuamatta mikä tai kuka sen on sinne jättänyt. Et edes välttämättä tajua sen olevan  ylimäääräinen osa systeemiä. Saatat ajatella että se kuuluu sinne mistä sen löysitkin, vaikka todellisuudessa se on hakkerin jättämä käyntikortti.

Siinä illan diippailut. En tiedä saako tuosta selvää. Tuskin saa. Jokainen voi tulkita sen miten huvittaa. Huvikseni sen kirjoitinkin.

Minä ja Skizoaffektiivinen Häiriö

En vielä oikein tiedä mitä minun pitäisi ja ei pitäisi kertoa, joten kirjoitan sen mitä päähäni tulee. Yritän muistella hetkiä elämästäni milloin luulen sairauteni vaikuttaneen asioihin. Muistini ei ole enää yhtä terävä kuin joskus muutama vuosi sitten ja olen pahoillani jos kertomuksessa on aukkoja.

Lyhyesti kerrottuna skitsoaffektiivinen häiriö on kaksisuuntaisen mielialahäiriön ja skitsofrenian yhdistelmä. Siinä on skitsofrenian vainoharhoja, ääniä ja todellisuuden taju häviää jos iskee psykoosi. Ja siinä on kaksisuuntaisen mielialojen vaihtelua. Maniaa ja masennusta.  Se laukeaa yleensä varhais aikuisiällä.

Vanhempani erosivat, kun olin viisi vuotias. Niiltä ajoilta minulla ei ole muistikuvia, mutta lapsuuteni taisi sujua ihan hyvin ilman ongelmia. Jos ei lasketa sitä, että isäni kanssa en ikinä tehnyt mitään. Hän on minun silmissäni täysi työnarkomaani. Asiaan vaikutti hänen uusi narsistinen vaimo, joka piti huolen siitä, että hänellä ei ollut aikaa minulle ja kahdelle siskolleni. Opin elämään sen asian kanssa ja en tuntenut vihaa tai katkeruutta isääni kohtaan vaikka hän ei ollutkaan osa elämääni. Asiaan tuli muutos kun olin 16 vuotias ja muutin asumaan hänen luokseen. Mutta siitä lisää myöhemmin.

Olen aina ollut koulussa vilkas ja ala-asteella olin jatkuvasti sermien takana opiskelemassa, jotta en häiritsisi muuta luokkaa. Yläasteella olin joka ikinen perjantai jälki istunnossa ja oli todella lähellä että en joutunut tarkkailu luokalle. Opettajallani oli kaksi vaihtoehtoa. Joko hän lähettäisi minut tarkkikselle tai sitten kaverini ja hän päätti lähettää kaverini sinne. Minä selvisin pelkällä säikähdyksellä. Toisaalta nyt jälkikäteen kun ajattelen asiaa, olisin voinut hyötyäkkin tarkkailuluokasta ja aika paljon. Melkein kaikki kaverini olivat tarkkiksella tai olleet jossain vaiheessa lastenkodissa. Kun olin kuudennella luokalla koulukuraattorini kyseli liikkuiko meidän kaveriporukassa huumeita. He ilmeisesti epäilivät, että kaverini polttelivat pilveä, mitä he eivät vielä siinä vaiheessa tietääkseni tehnyt. Silloisessa kaveriporukassa oli minun ikäisiäni kavereita ja sitten myös nuorempia ja vanhempia. Olimme aika sekalainen porukka.

Ala ja yläasteella minulla oli paljon kavereita. Olimme koko ajan tekemässä jotain tyhmää. Varastelimme rivitalojen ja kerrostalojen takapihoilta ja parvekkeilta vaatteita ja tupakkaa. Välillä matkaamme lähti myös kaljaa ja viinaa. Heittelimme omenoita ja lumipalloja ikkunoihin ja niistä sisään jos ne sattuivat olemaan auki. Varastelimme kaupasta ja pidimme hauskaa.

Kaveriporukka vaihtui ysiluokalla, kun minulla meni hermot. Ystäväni hakkasivat porukkaa ilman hyvää syytä. He keksivät syitä tyhjästä ja aina he olivat rähisemässä. Uudet ystäväni olivat täysin erilaisia kuin edeltävät. He eivät tehneet tyhmyyksiä ja mitä enemmän vietin heidän kanssa aikaa aloin rauhoittumaan. Olen tullut siihen tulokseen, että sanonta ''seura tekee kaltaisekseen'' on totta. Toki uudet ystäväni joivat alkoholia, mikä on ihan normaalia, mutta he eivät hakanneet porukkaa vain koska heillä oli tylsää.

Koulussa minun piti tehdä masennustesti kasiluokalla minkä tulos oli, ei masentunut. Kävin koulukuraattorin luona monta kertaa ja vielä useammin olin poissa koulusta jos minulla oli aika varattu hänen luokseen. En pitänyt siitä, että joku tuntematon utelee minun ja kavereitteni asioista. Myös perhe elämästä hän kyseli ja silloin ajattelin, että kaikki oli ihan normaalisti. Myöhemmin kun olen asiaa ajatellut en ole enää varma asiasta.

Päättötodistukseni lukuaineiden keskiarvo oli muistaakseni alle kuusi. En enää muista tarkemmin, mutta käytännön aineiden keskiarvo oli ainakin kahdeksan. Oli siis jo silloin selvää, että opiskelu ei ollut minua varten. Todistuksessani on aivan liian monta vitosta. Ainakin maantieto, biologia, fysiikka, kemia ja Ruotsi olivat viisi. Äidinkieli oli kuusi. En päässyt kokeista läpi edes kolmannella yrityksellä, mutta tarinoista ja muista kirjoituksista sain aina vähintää kasin arvosanaksi.

Yläasteen jälkeen aloitin puupuolen ammattikoulussa vuonna 2010. Opiskelu ei sujunut ja minulla oli todella paljon poissaoloja. En vain yksinkertaisesti pystynyt nukkumaan ja heräämään ajallaan. Sielläkin osasin pajalla tehdä tuoleja ja kaappeja, mutta kokeista sain hylättyjä. Yksi ikimuistoinen koe oli koe missä piti muistaa kaikkien ruuvien nimet. Ruuveja oli kokeessa vähintään sata. Yritäppä siinä sitten muistaa niiden kaikkien nimet. Sain ehkä vain kaksikymmentä ruuvia oikein ja loput kohdat jäivät tyhjiksi.
Tuollaista opiskelua kesti puolivuotta kunnes äiti ilmoitti, että edessä oli muutto pois kaupungista. Äitini ja isäpuoleni halusivat muttaa landelle. Minä olin toista mieltä ja päätin muuttaa isäni luokse, joka ei enää ollut yhdessä sen narsistisen naisen kanssa. Isäni asui lähempänä ystäviäni ja siksi päätin muuttaa sinne, mutta hän asui kuitenkin sen verran kaukana koulusta, että päätin lopettaa puupuolen, koska en halunnut kulkea joka päivä bussilla.

Siitä se alamäki alkoi. Ei mennyt edes puolta vuotta, kun kärsin syvästä masennuksesta. Pääni ei kestänyt sitä, että melkein tuntematon ihminen alkoi käskyttämään minua. En tuntenut isääni ja nyt asuin hänen luonaan. Samalla aloin masentumaan ajatuksesta, että minulla ei ollut isää lapsuus aikoinani. Sitä on vaikea selittää, mutta siitä se alamäki alkoi.

Olin syvästi masentunut melkein vuoden. Kävin lääkärissä tekemässä masennustestin, koska isäni oli huolissaan minusta. En halunnut näyttää lääkärille kuinka masentunut oikeasti olin, joten valehtelin testissä jotta saisin lievemmän tuloksen kuin oikeasti saisin. Mutta siitä huolimatta tulokseksi tuli keskivaikea masennus. Lääkäri laittoi lähetteen nuorten osastolle, mutta sieltä ei ikinä kuulunut mitään.
Ajattelin melkein joka päivä kuolemaa. Mietin hautajaisiani ja sitä kuinka paikalla olijat olisivat helpottuneita, kun minä en enää olisi heille taakkana. Ajattelin jatkuvasti kuinka joutuisin johonkin onnettomuuteen ja tuska häipyisi kuolemani myötä. En puhunut enää lähellekkään niin paljon kuin ennen. Itseasiassa en puhunut paljon ollenkaan.
Lopulta kerroin ystävälleni oloistani ja ajatuksistani. Se helpotti sen verran, että pystyin ottamaan yhteyttä nuorisoetsivään, ja hänen kauttaan hain ammattistartille.

Kun ammattistartti alkoi aloin pikkuhiljaa parantumaan masennuksestani. Sain sieltä uuden erittäin hyvän ystävän, joka muutama vuosi myöhemmin lopetti yhteyden pidon, kun sai kuulla diagnoosini. Ennen ajattelin vain, että minulla on joko ADHD tai ADD. Ei mitään sen vakavempaa. Ammattistartti ei sujunut hyvin vaikka masennus ei ollutkaan enää lähellekään niin paha. Meni se sentään hiukan paremmin kuin puupuoli, mutta poissaoloja oli silti enemmän kuin pitäisi olla.
Puolivuotta koulun alkamisen jälkeen olin päässyt kokonaan eroon masennuksestani. Sen tilalle oli tullut levottomuus ja keskittymishäiriöt. Silloin aloin polttelemaan pilveä. Se rauhoitti minua ja sain rentouduttua. Polttelin vain viikonloppuisin ja vain iltaisin. Lääkitsin itseäni.

Niihin aikoihin sain kulla media-assistentti koulusta ja kiinnostuin siitä samantien. Aloin ensimmäistä kertaa elämässäni miettimään, että voisin ammattikoulun käydäkkin. Audiovisuaalinen viestintä oli kuin unelma jonka olemassa olosta minulla ei ollut tietoakaan ennen kuin opettaja kertoi, että sellainen on olemassa. No minä hain siihen kouluun ja pääsin sisään! Tunsin ensimmäistä kertaa, että olin jossain hyvä ja sain ensimmäistä kertaa opettajalta kehuja.

Muutama kuukausi myöhemmin muutin toiseen kaupunkiin opiskelemaan unelma ammattia. Alku oli kuin täydellinen päiväuni. Kaikki sujui hienosti. Jaksoin aamuisin herätä ja sain uusia kavereita. Kerrankin tunsin kuuluvani porukkaan. Tuntui kuin kaikki olisivat hieman sekaisin. Hyvällä tavalla. Muutama kuukausi kului ja asiat menivät vituilleen. Unirytmini meni taas sekaisin ja ei toivoakaan, että saisin ne korjattua. Minusta tuntui, että en oppinut mitään koulussa, koska en pystynyt keskittymään. Jouduin opettelemaan kaiken yksin kotona jälkikäteen. Pari kuukautta revin hiuksiani koulussa ja kotona. Hain terveydenhoitajan kautta apua keskittymishäiriööni, mutta en saanut apua, koska opettajani epäilivät, että minulla oli alkoholiongelma. Koska en saanut apua päätin lopettaa koko koulun, mitä kadun vieläkin kolmen vuoden jälkeen.

Muutin takaisin isäni luokse asumaan kotikaupunkiini ja me emme tulleet toimeen keskenämme. Tappelimme joka kerta kun näimme toisemme ja lopulta eräs päivä isäni soitti minulle ja ilmoitti, että minulla on muutama päivä aikaa viedä tavarat pois kotoa. Minulla oli siihen aikaan jokunen oma kannabis kasvi kasvamassa ulkona. Polttelin vieläkin viikonloppu iltaisin sillä se oli ainoa hetki milloin pystyin rentoutumaan.

Sain puhuttua isäni ympäri ja sain jäädä hänen luokseen siihen asti, että saisin oman kämpän. Kesällä 2014 muutin taas omaan asuntoon, ja syksyllä minun kasvini valmistuivat. Aloin polttelemaan enemmän. Tunsin joka päivä tuskaa ja sain sen pois vain laittamalla bongin porisemaan. Syyskuun minä polttelinkin sitten jo joka päivä aamusta iltaan. Silloin eristäydyin muusta maailmasta kokonaan. Kaupassakin kun kävin olin sekaisin kuin seinäkello ja se ei enää johtunut vain pilven poltosta.

Tästä eteenpäin muistini on hämärän peitossa. Muistan vain pätkiä ja ajantaju on sekaisin. Mutta kuitenkin aloin riitelemään yhden minulle erittäin tärkeän ihimisen kanssa. Hän asui toisella paikkakunnalla ja oli muuttamassa pois Suomesta, mikä sai minut pois tolaltaan.
Heräsin yksi yö puoli neljältä ja minulla oli sellainen olo, että nyt ei ole kaikki ihan hyvin. Laitoin sille tärkeälle ihmiselle viestiä, että voiko hän auttaa. En edes tiennyt mikä oli vialla, mutta jotenkin ajattelin, että hän voisi auttaa. Hän vastasi, että hän on nukumassa ja siitähän minä malttini menetin. Laitoin hänelle viestiä, missä haistatin vitut ja aloin räyhäämään. Kuinka hän kehtaa sivuuttaa avunpyyntöni? Nykyään kun ajattelen tapahtunutta, minua hävettää käytökseni. Silloin menetin ensimmäistä kertaa kunnolla hermoni toisen ihmisen käytöksen takia. Luulen, että koin silloin ensimmäistä kertaa kunnon manian. Se ei aina ole pelkkää iloisuutta ja hyvää tunnetta. Se voi myös olla ärtyisyyttä ja vihaa.
Riitelimme sen ihmisen kanssa pari viikkoa. Välillä hakkasin seinää, välillä nauroin kuin hullu ja välillä itkin. En enää poltellut pilveä siihen aikaan, sillä olin jo polttanut ne itse kasvattamani kasvit.

Jossain vaiheessa en enää pitänyt yhteyttä siihen yhteen ihmiseen, vaan aloin tekemään asioita kotona. Muokkasin kuvia, kuuntelin musiikkia mikä kuullosti taivaalliselta, pelasin ja mietin elämääni. Minusta tuntui, että olin todella luova ja muokkaamani kuvat olivat todella hienoja. Eivät ne oikeasti olleet.
Aloin miettimään tunnelukkoja ja aloin kunnolla skitsoilemaan. En kuitenkaan silloin tiennyt, että olin psykoosissa, vaan kaikki mitä tulen nyt kertomaan oli minulle täyttä totta.

Aloin saamaan päähäni ajatuksia tunnelukoista. Kuvittelin, että pystyin ottamaan toisen ihmisen tunnelukot omaan mieleeni ja purkamaan niitä mielessäni. Sitten minä palauttaisin ne takaisin sille ihmiselle jolta ne alunperin otinkin. Sen jälkeen sen ihmisen ongelmat olisivat kadonneet kuin tuhka tuuleen, kiitos minun kun purkasin tunnelukot.
Olin onnellinen, enkä tuntenut tuskaa mitä olin tuntenut jo pitkän aikaa. Siihenkin tuli muutos eräs päivä, kun ystäväni tuli käymään ja kertoi, että eräs toinen ystäväni yritti itsemurhaa. Minä aloin saamaan ''muistikuvia'' missä minä seison ystäväni verta vuotavan ruumiin yllä avuttomana. Katselin kuinka ystäväni vuosi kuiviin. Muistikuva on lähin miten voisin näkyjä kuvailla.
Sitten aloin näkemään itseni hakattuna jätesäkissä oman asuntoni kaapissa. Taisin masentua, kun kuulin ystäväni itsemurha yrityksestä. Aloin tuntemaan omituisia tunteita. Olin satavarma, että asunnossani oli joku. Näin tummia varjoja liikkuvan eteisestä keittiöön. Tuota jatkui pitkän aikaa. En uskaltanut nukkua ainakaan pariin viikkoon. Lopulta keräsin rohkeutta ja otin sakset käteeni ja lähin etsimään murtautujaa. En kuitenkaan ikinä löytänyt ketään.

Ystäväni tulivat käymään ja halusivat viedä minut lääkäriin. Silloin kuulin ääniä. Äänet olivat minun naapureita, joiden kanssa välillä keskustelin. Kun ystäväni sanoivat, että meidän pitäisi lähteä lääkäriin kuulin ''naapurin'' äänen sanovan, että ei minun tarvitse lähteä. Älä kuuntele heitä. Lopulta ystäväni saivat minut lähtemään, kun he kertoivat, että joku muu tulee hakemaan jos en lähde heidän kanssa.

Lääkärin luona kerroin, että en ollut nukkunut pariin viikkoon kunnolla ja siksi olin vähän sekaisin. Sain lähteä kotiin. Lääkäri käski tulla takaisin kahden viikon päästä jos uniongelmat jatkuisivat. Niinkuin muka tulisin.

Tunnelukko ajatukset ja äänet jatkuivat. En ikinä kuullut, että äänet käskisivät minua tekemään jotain. Ne vain keskustelivat yleensä siitä mitä minä sillä hetkellä ajattelin. Luulin koko ajan, että keskustelin naapureiden kanssa, vaikka oikeasti juttelin yksinäni. Myös tietokoneeni jutteli kanssani. Luulin, että joku lähettää jonkinlaista koodia tietokoneeni avulla, kun se piti tikittävää ääntä.

Lopullinen flippaus kävi, kun eräs perjantai äitini soitti ja kertoi, että siskoni yritti itsemurhaa. Silloin iski taas mania ja aloin siivoamaan, koska en pystynyt käsittelemään juuri kuultua asiaa. Tai ainakin epäilen manian iskeneen. Jokaisella roskalla oli tarina ja mietin jokaisen kohdalla millä roskalla oli minkäkin verran tunnearvoa. Siivoamisen jälkeen joskus seitsemältä aamulla menin parvekkeelle tupakalle ja näin variksen. Silloin iski taas ajatukset tunnelukoista päähäni sillä erolla, että tällä kertaa otin mieleeni linnun mielen. Pääni puutui ja aloin ajattelemaan kuin se varis. Tai ainakin kuvittelin ajattelevani kuin lintu. En saanut sitä pois mielestäni ja soitin siskolleni. Kerroin, että nyt pitää päästä lääkäriin. Nappasin linnun mielen omaani ja se jäi sinne jumiin.

Siskoni tuli ja vei minut sairaalalle. Siellä kerroin saman jutun lääkärille ja pian olin suljetulla. Sain lääkkeitä ja rauhottavaa. En muista kolmesta ensimmäisestä päivästä mitään muuta kuin sen, että painoni mitattiin ja jotain muutakin testattiin. Myös kusitesti otettiin.

Taidan kirjoittaa sairaala reissustani erikseen oman postauksen. Luulen, että tämä on jo tarpeeksi pitkä teksti. Ehkä hiukan nopea tempoinen. Minulla on tapana kirjoittaa liian nopeasti, mutta toivottavasti saatte selvää tästä kertomuksesta. Ja jonkinlaisen kuvan siitä minkälainen skitsoaffektiivinen häiriö on.

Päiväkirja 7.2.2017 (Aikuinen Poika)

10:40
Ajattelin eilen illalla, että teen tänään sen postauksen missä kerron tarkemmin skitsoaffektiivisesta häiriöstä ja siitä miten se on vaikuttanut minun elämääni, mutta minulla ei ole tällä hetkellä niin paljon virtaa, että jaksaisin kirjoittaa niin pitkän tekstin.
Nukuin viime yönä melkein kaksitoista tuntia, ja ehkä väsymys johtuu siitä, että nukuin liian pitkään. Ehkä tästä vielä myöhemmin herään, kun olen saanut juotua aamukahvit. Kävin tupakalla ja en tuntenut tällä kertaa tuttua puutumisen tunnetta.

Ja niille jotka eivät vielä tiedä tai ole tajunneet, olen sukupuoleltani mies. Aikuinen poika. Kuusitoista vuotias jumissa kaksikymmentäkaksi vuotiaan miehen ruumiissa. Minulla on vähän väliä jonkin sortin ikäkriisi. Olen yli kaksikymmentä vuotta vanha ja minulla ei ole vielä työpaikkaa. Eikä edes ammattia. Sairaanhoitajan ja sossun mukaan en pärjää yksin kotona ilman apuja, ja sekin saa minut tuntemaan itseni taas kuusitoista vuotiaaksi.

Minun on tarkoitus aloittaa käynnit yhdessä pienryhmässä nimeltään Arjen Hallinta Ryhmä. Minua ei vielä jännitä vaikka tiedän, että ensimmäisestä käynnistä tulee kamala. Jännitys iskee sitten kun ryhmä huoneen ovi sulkeutuu selkäni takana ja olen jumissa huoneessa tuntemattomien ihmisten kanssa.

Olen kaksi vuotta vastustanut ja kieltäytynyt ryhmistä, mutta lopulta minulla meni hermot, kun kaikki koko ajan tyrkyttävät niitä, ja suostuin menemään. Minua ahdistaa ryhmissä. Ainakin aluksi. Se on aina mennyt niin, mutta onneksi tuossa ryhmässä ei tehdä ryhmätöitä vaan jokainen teke omaa juttuaan. Olen huono kuuntelemaan ryhmässä muiden ideoita, varsinkin jos saan itse ''hyvän'' idean mikä valtaa mieleni.

Luin pätkän eilisestä tekstistä ja yksi asia jäi vaivaamaan. Olen iloinen, mutta en liian iloinen. Nyt kun ajattelen tuota lausetta se kuullostaa surulliselta. Miten kukaan voi olla liian iloinen? Toki jos iskee täystuho mania päälle se on huono juttu, mutta miksi pitäisi ajatella, että kaksisuuntaisesta kärsivän mania tai hypomania on huono juttu? Jos se ei aiheuta täystuhoa.
Minun mielestäni mielialan vaihtelut kuuluvat normaaliin elämään. Miksi siis pitää syödä lääkkeitä niin paljon, että mieliala pysyy tasaisena. Silloin ihmisestä tulee zombi ja hän ei kykene mihinkään. Miksi mania pitää samantien poistaa? Tiedän kyllä, että siinä on riskinsä saada psykoosi ja päätöksien teko voi olla aika rajua. No nyt en taas tiedä mitä ajatella maniasta. Ristiriitoja riittää.

12:50
Kävin äsken kaupassa. Menin ostamaan vessapaperia ja matkalla takaisin kotiin huomasin, että ostin ihan kaikkea muuta kuin vessapaperia. Puolessa välissä matkaa käännyin ympäri ja kävin kaupassa uudestaan. Tällä kertaa otin vessapaperit mukaani ja huomasin uuden suklaalevyn mitä en ollut vielä maistanut. Ajattelematta asiaa kahta kertaa sekin lähti matkaani. Tämän kuukauden budjetti on siis noin 70 euroa per viikko. Saa nähdä riittääkö se tätä menoa.

Tunnen itseni vieläkin hiukan väsyneeksi. Auringon näkeminen piristi hiukan vaikka en nähnytkään eteeni, kun se häikäisi ja melkein poltti silmäni puhki. Onhan sekin ollut jo puolivuotta taas piilossa. Tai ainakin tämä pimeys on tuntunut puolelta vuodelta.
Juon taas kahvia, mutta sekään ei piristä. Minun tekisi mieli tehdä kaikenlaista, mutta en jaksa. Tämä on raastavaa, kun mieli temppuilee. Olen samaan aikaan virkeä ja väsynyt. En tiedä käykö tuo järkeen. Nyt en jaksa kirjoittaa enempää, Katsotaan myöhemmin uudestaan.

14:10
En ole viimeisen tunnin aikana jaksanut tehdä mitään muuta kuin maata sohvalla ja tuijottaa kattoa. Musiikki soi, mutta en kuuntele sitä. Se vain pyörii taustalla. Eilen olin iloinen siitä, että menisin käymään siskoni luona, mutta nyt en jaksaisi mennä, koska olen allapäin. Istuminenkin tuntuu rankalta, joten taidan käydä takaisin sohvalle makuuasentoon.

16:10
Aloin äsken tylsyyspäissäni selaamaan Playstation Storen pelivalikoimaa ja ostin kaksi peliä. Toinen maksoi 9 euroa ja toinen 12 euroa. Ei pahan hintaisia, mutta budjettini on tällä hetkellä todella pieni. Ei ehkä pitäisi katsella uusia juttuja netissä, silloin kun on vähän rahaa. No mutta onpahan taas vähäksi aikaa tekemistä.

Tunnin päästä kyyti tulee hakemaan ja menen toiselle siskolleni. Alan taas pikkuhiljaa piristymään. Jaksan jopa istua. Luovuuteni on kadonnut ja minulla on taas sellainen olo minkälainen luulen ''normaalilla'' ihmisellä olevan. Toinen peleistä on latautunut ja taidan pelata tämän seuraavan tunnin.

17:00
Pelasin noin puoli tuntia. Mikään ei ole mukavampaa kuin demonien lahtaaminen vauhti päällä. Toivoisin vain, että tosielämän demonit olisi yhtä helppo tappaa, kuin peleissä. Kyyti tulee aivan kohta ja en ole enää niin allapäin. Saan yleensä suurta tyydytystä pleikkarilla pelaamisesta ja oloni paranee kun aivoni saavat työskennellä. Luulisi, että se alkaisi väsyttämään, mutta vaikutus on päinvastainen. Psykoosissa ja psykoosin jälkeen aivoni väsyivät pelaamisesta, mutta nyt kun olen jo kuntoutunut melko hyvin pystyn tekemään asioita paljon kauemmin väsymättä. Keskittyminen on yksi suuri asia mikä on parantunut viimeisen kahden vuoden aikana. Aluksi en pystynyt keskittymään mihinkään. En edes omaan puheeseen ja minun puheeni oli todella sekavaa. Ei pelkästään siksi, että todellisuuden tajuni oli lähtenyt vaan myös siksi, että sanani tulivat suusta ulos väärässä järjestyksessä tai sitten jätin sanoja pois lauseesta ja aihe pomppi asiasta toiseen.

Päiväkirja 6.2.2017 (Onko Minun Pakko?)

10:15
Tänä aamuna en millään meinannut päästä sängystä ylös, vaikka herätyskello soi ainakin kymmenen minuuttia huoneen toisella puolella.  Mutta lopulta kun nousin ylös olin täysin pirteä. Virtaa riitti vaikka muille jakaa ja kävin syömässä aamulääkkeet. Sen jälkeen menin aamutupakalle ja lopeteltuani tupakkaa tunsin sen minkä tunnen meilkein joka aamu. Tuntui siltä kuin pääni olisi puutunut. Aivan kuin joku olisi painanut pääni sisällä jarrua ja kaaos mitä ei aluksi edes huomaa olisi rauhoittunut. En tiedä johtuuko tunne itse tupakasta vai alkavatko lääkkeet silloin toimia. Oloni ei kuitenkaan onneksi mennyt masennuksen puolelle.

Olen monta kertaa yrittänyt lopettaa tupakan polttoa, mutta tuloksetta. Poltan päivän aikana 15-25 tupakkaa. Välillä päähäni iskee pelko keuhkosyövästä. Silloin olen täysin varma siitä, että minuun iskee keuhkosyöpä kymmenen vuoden päästä, jos jatkan polttamista. Riippuvuus on kuitenkin vahvempi kuin kuoleman pelko ja siksi en pysty lopettamaan, vaikka pelkäänkin seurauksia. Muuttuipa iloiset ajatukset nopeasti synkiksi. No ei. Ei minulla ole tällä hetkellä mitän hätää vaikka vähän synkistelenkin.

Vaikka olenkin päättänyt kirjoittaa tätä blogia, en vielä ole varma minkälaisia postauksia tulen tekemään. Jossain vaiheessa on varmaan pakko kirjoittaa skitsoaffektiivisesta häiriöstä tarkemmin, sillä se on melko harvinainen sairaus, ja kovin moni ei tiedä minkälainen se on. Itsekkään en täysin ymmärrä sitä, vaikka elänkin asian kanssa joka päivä. Tiedän vain sen varmuudella, että se voi tehdä elämästä yhtä helvettiä. Ja se, että en ymmärrä sairautta onkin yksi syy miksi tätä päiväkirjaa aloin kirjoittamaan. Jotta saisin lisää infoa.

Pärjään sairauteni kanssa hyvin kiitos lääkityksen. Aluksi lääkkeet tekivät minusta zombin, mutta ajan kuluessa niiden negatiiviset vaikutukset hälvenivät, ja nyt minulla on melkein ''normaali'' olo. Tietenkään minulla ei tule olemaan täysin normaalia oloa lääkityksen aikana ikinä, sillä ne muuttavat asioita aivoissa. Ehkä se on hyvä juttu, ehkä ei. Minun normaali on luultavasti toiselle täysin epänormaali. Paikoin jopa vaarallinen. Se ei kuitenkaan ole vaarallinen muille vaan minulle itselleni. En ole ikinä ollut väkivaltainen, en edes psykoosissa.
Välillä turhauttaa, kun ihmiset kuulevat, että joku on skitsofrenikko, ja he heti ajattelevat jotain murhaajaa tai muuten vain vaarallista ihmistä. Minä olen onnekas sillä ystävistäni vain yksi lopetti yhteydenpidon kuultuaan, että minulla on skitsofrenia ja kaksisuuntainen mielialahäiriö.
Pakko huomauttaa, että olenpas minä tänään positiivinen. Yleensä minun tekee mieli kirota se yksi ystäväni helvetin syvimpiin syövereihin, mutta ei tänään. Alan ehkä olla sen asian kanssa sinut pikkuhiljaa.

Olen yleensä hiljainen ja en puhu paljon. Mutta nyt huomasin, että minullahan on paljon asiaa. Tuntuu hyvältä kirjoittaa paperille sitä mitä päähäni tulee. Pitäisi vain opetella puhumaan myös ääneen, se voisi tuntua tätäkin paremmalta. Olen nyt ollut melkein tunnin tämän päiväkirjan äärellä ja on aika pitää tauko. Toivottavasti mielialani pysyy yhtä hyvänä läpi koko päivän.

15:40
Sosiaalityöntekijä kävi äsken luonani tässä kotonani. Tällä kertaa hän ei potkinut minua persuksille ja pistänyt siivoamaan, sillä olen vieläkin hiukan kipeä. Sen sijaan me kävimme läpi raha asioitani, mitkä tuottavat minulle ongelmia. En hallitse rahan käyttöäni läheskään niin hyvin kuin pitäisi. Minä teen jatkuvasti impulsiivisia heräteostoksia joko kaupassa tai sitten netissä. Yleensä kaupassa ja minä saatan yks kaks lähteä sinne ostamaan kaikkea mitä ei pitäisi ostaa. En ymmärrä ihmisiä jotka tuosta noin vain päättävät, että eivät osta tänään mitään ylimääräistä. Se on mahdotonta.

Aluksi olin ahdistunut ajatuksesta, että joku tuntematon tulisi kotiini selittämään miten pitäisi elää ja mitä pitäisi tehdä. Olen vieläkin sitä mieltä, että pärjäisin aivan yhtä hyvin omillani ilman ylimääräistä vahtia tai käskyttäjää. Ahdistuksesta huolimatta olen alkanut pitämään sosiaalityöntekijääni ihan rentona ja mukavana. Nyt kun kirjoitin tuon päähäni tupsahti ajatus Tukholman syndroomasta, mutta ehkä se olisi jo hieman liioittelua.

Mielialani on pysynyt sopivan ylhäällä koko päivän, ja tauon aikana mieleeni tuli niin paljon ideoita siitä mitä voisin kirjoittaa, että en muista niistä lähes puoliakaan. Tuntuu kuin mieleni tekisi jatkuvasti töitä luoden uusia ideoita jatkuvalla syötöllä. Kulho on jo täynnä ja monia hyviä ideoita valuu reunojen yli hukkaan.

Olen ollut jo monta päivää yksin kotona jos ei lasketa äskettäistä sossun käyntiä. Alan pikkuhiljaa muuttuman mökkihöperöksi. Sitä ei edes tajua kuinka tärkeää sosiaalinen elämä on ennen kuin viettää viikon yksinään. Sitä alkaa pikkuhiljaa menettämään järkensä.
Eilen illalla olin kuulevinani ääniä ennen nukkumaan menoa. Makasin sohvalla ja olin kuulevinani epäselviä lyhyitä lauseita erilaisilla äänillä. Yksi ääni kuullosti mieheltä ja yksi nuorelta naiselta. En ole varma kuvittelinko vain kuulevani ääniä vai kuulinko niitä oikeasti. Samaan aikaan tunsin painetta päässäni, mikä on normaalia, mutta tapahtuu harvoin. Äänet kuuluivat juuri kun olin nukahtamassa. Voipi olla, että näin unta ja heräsin niistä samantien. Ei ollut ensimmäinen kerta kun koin jotain tuollaista.

Musiikki kuullostaa taas paljon paremmalta kuin eilen. Nytkin kirjoittelen ja jammailen Yelawolffin Devil In My Veinssin tahtiin. Äänet täysillä tietenkin. Välillä ihmettelen sitä, että naapurit ovat tulleet oveni taakse vain kerran sen takia, että kuuntelen musiikkia kovalla.

Minä menen ehkä käymään siskoni luona huomenna tai ylihuomenna, mikä on todella hyvä asia. Olen ollut jo aivan liian kauan kotona yhteen putkeen. Ainut aika, kun olen ollut jossain muualla on ollut aika kun olen käynyt kaupassa.

Pikkuhiljaa luovuuteni alkaa taas hiipumaan, mikä ei ole niin mukavaa. Saa nähdä onko minusta enää huomenna kirjoittamaan tätä blogia. Niin kuin kaikilla luovilla ihmisillä myös minulla luovuus tulee ja menee miten se tahtoo. Ihan kuin sillä olisi oma mieli.

19:45
En oikein osaa kuvailla tämän hetkistä oloani. Kävin äsken ystäväni luona tupakalla. Juteltiin niitä näitä ja jopa naurettiinkin välillä. Mikä on outoa. Ei ystäväni kohdalla, mutta minä harvemmin nauran. Poltettiin muutamat tupakat ja oli mukavaa. Mutta kun lähdin kotiin päin syömään lääkkeitä, minä mietin matkalla vain, että onko minun pakko? En yleensä mieti tuollaista, mutta matkalla tuntui kuin lääkkeet olisivat jotain myrkkyä, mikä tuhoaa aivoni ja saisi minut taas masentuneeksi. Aloin ärtyä ja kotiin tullessani menin lääkekaapille ja söin lääkkeet vastahakoisesti sillä tiedän, että siitä ei hyvää seuraa jos jätän ne syömättä. Kävin sen jälkeen parvekkeella tupakalla ja kirosin mielessäni oman turhautuneen oloni. Tunsin vihaa jotain tuntematonta asiaa kohtaan. Ehkä lääkitystäni kohtaan tai sitten vain yksinkertaisesti omaa sairauttani kohtaan.

Minun ei yhtään tehnyt mieli kirjoittaa, sillä luin pienen pätkän tämän päivän tekstistä ja mietin vain, että vittu mitä paskaa. No päätin kuitenkin kirjoittaa ja oloni helpottui, kun sain purkaa oloani. Luultavasti lääkkeetkin alkoivat toimimaan ja rauhoittivat minua taas. Nyt ihmettelenkin, että miksi en halunnut syödä lääkkeitäni? Oloni parani vähän sen jälkeen, kun  olin syönyt ne.

Oloni on taas melkein samanlainen kuin päivälläkin. Olen iloinen, mutta en liian iloinen. Mutta nyt tuntuu siltä, että tekstiä ei enää tule, joten jätän tämän tähän.

Päiväkirja 5.2.2017 (Kuinka Tämä Sai Alkunsa)

12:00
Nukuin viime yön yllättävän hyvin vaikka olinkin kipeä. Aamulla tunsin itseni hiukan masentuneeksi, ei tehnyt mieli tehdä mitään. En jaksanut pelata, lukea, kirjoittaa tarinaa tai katsoa sarjoja/elokuvia. Yritin korjailla yhtä kirjoittamaani tarinaa, mutta en jaksanut sitä kovin kauan. Musiikkikin kuullosti normaalia huonommalta.

Söin buranan ja pari tuntia myöhemmin oloni parani. Kävin kaupassa ja takaisin kotiin tultuani jaksoin katsella youtubesta videoita. Samaan aikaan sain idean kirjoittaa tätä päiväkirjaa. Minulla on tällä hetkellä lääkitys ja minusta tuntuu, että poden korkeintaan hypomaniaa ja sitäkin vain harvoin. Yleensä tunnen olevani hieman masentunut, mutta jaksan silti tehdä asioita.

14:30
Alan tuntemaan innostusta tämän päiväkirjan kirjoittamiseen. Minun tekee mieli kirjata ylös jokainen pienikin asia mikä mieleeni tulee. Samalla kuuntelen taustalla youtube videoita. Piristyin huimasti sillä innostuin siitä, että saatan oppia sairaudestani lisää tämän avulla. Mutta saa nähdä kuinka kauan jaksan tätä tehdä.

Olen tyytyväinen nykyiseen lääkitykseeni, mutta olen miettinyt pitäisikö pyytää lääkäriä määräämään mieltä tasoittavien psykoosin estolääkkeiden lisäksi masennuslääkettä. Olen kokeillut kerran aikaisemmin Sertraliinia ja se piristi minua todella paljon. En ole varma aiheuttiko se maniaa vai poistiko se vain masennuksen ja siksi minulla oli koko ajan ylipirteä olo. Olen kuitenkin utelias kokeilemaan niitä uudestaan. Paitsi nyt kun muistin, että ne saattoivat provosoida psykoosin oireita, mikä tarkoittaa sitä, että ei olisi fiksua kokeilla niitä uudestaan. Perseestäkö?

16:00
Aloin kuuntelemaan nopea tempoista musiikia, mutta en nauti siitä lähellekkään niin paljon kuin yleensä. Oloni tuntuu vaihtelevan kymmenen minuutin välein normaalista hieman masentuneeksi ja siitä taas normaaliksi, ehkä hieman turhautuneeksi oloksi. Minun tekisi mieli koko ajan tehdä jotain, mutta en tiedä mitä tekisin. Tuntuu kuin minua revittäisiin koko ajan kahteen eri suuntaan. Ylös ja alas tässä jatkuvassa lasten vuoristoradassa. Lasten siksi, koska mielialan vaihtelut eivät ole aivan yhtä rajuja kuin normaalissa vuoristoradassa ilman lääkitystä. Minusta tuntuu, että olen miettinyt omaa oloani melkein pakonomaisesti jo muutaman päivän ajan, mikä ei ole sekään hyvästä.

Sain yhtäkkiä idean, että kun olen kirjoittanut noin vuoden verran tätä päiväkirjaa, teen blogin minne julkaisen kirjoituksiani. Anonyyminä, jotta kukaan ei tiedä kuka minä olen. Mielialani hyppäsi juuri lattiasta kattoon, mikä tapahtuu aina kun saan ''hyvän'' idean. Ideat eivät ole kuitenkaan aina kovin realistisia ja sen tajuaa vasta jälkikäteen. Yleensä, kun joku toinen huomauttaa asiasta. En kuitenkaan saa tätä ideaa pois päästäni ja ehkä joku päivä minä oikeasti kirjoitan blogia.

16:45
Päätin tehdä blogin nyt. Hetken mielijohteesta. Sairaanhoitajani sanoo aina, että pitäisi nukkua yön yli aina kun saan jonkinlaisen idean ja katsoa asiaa uudestaan aamulla. Ilmeisesti ideani voivat olla ''vaarallisia'' tai haitallisia jollain tavalla välillä. Mitään vakavaa ei kuitenkaan ikinä ole käynyt, jos koulujen lopettamisia ei lasketa.
En usko, että kovin moni voisi olla kiinnostunut anonyymistä blogista, mutta sillä ei ole väliä. Teen blogin samasta syystä mistä moni muukin tekee. Eli terapeuttisista syistä. Välillä saattaa olla asioita, mitä ei tule ajatelleeksi, ellei ota kynää ja paperia käteen ja ala oikein kunnolla vuodattamaan. Päällimmäisin syy miksi tätä päiväkirjaa aloin kirjoittamaan oli se, että saisin uutta näkemystä ja tietoa sairaudestani.
Minulla on tällä hetkellä lääkitys, joten älkää odottako mitään huikeita ja uskomattomia tarinoita. SiIloin tällöin saatan kirjoittaa kaksi vuotta sitten kärsitystä psykoosista ja sairaala reissusta. Ja muistakaa, että en ole ammatti kirjoittaja tai ihmisten viihdyttäjä, joten kirjoitukseni eivät tule olemaan virheettömiä tai täydellisiä.

Oloni muuttui täysin. Aamulla olin hieman masentunut ja nyt olen iloinen ja täynnä intoa. Saattaa kuullostaa typerältä, että mielialani muuttui vain koska sain ''hyvän'' idean. En tiedä onko se normaalia kaikilla, mutta minun kohdallani se on erittäin normaalia.
Palaan astialle illalla ja katson olenko vielä silloin sitä mieltä, että haluan kirjoittaa blogia tai edes koko päiväkirjaa.  Mieleni saattaa vaihtua salaman nopeasti.

20:00
Kello tuli kahdeksan illalla, ja olen jo hieman rauhoittunut. Olen vieläkin innoissani päiväkirjasta, mutta pystyn ajattelemaan jo muutakin. Kun minä innostun, innostus valtaa koko mieleni ja en pysty keskittymään tai ajattelemaan mitään muuta pitkään aikaan.
Olen vieläkin sitä mieltä, että tänään postaan ensimmäisen blogi postaukseni. Toivon vain, että se otetaan hyvin vastaan. Tämä on luultavasti vähän erilainen kuin näiden ammatti bloggaajien blogit. Toisaalta sillä ei ole väliä mitä muut ajattelevat. Läksy minkä jouduin opettelemaan monen mutkan kautta.

Aamulla oli ankea olo, mutta tästä tulikin hyvä päivä. Sitä ei ikinä tiedä millä mielellä aamulla herää ja millä mielellä illalla menee nukkumaan. Ja sain tänään uuden harrastuksen! Mikä on tärkeää myös kuntoutumisen kannalta.
Parin tunnin kuluttua menen tyytyväisenä nukkumaan tenoxin avulla. Ei toivoakaan, että saisin unta nyt ilman unilääkettä. Huomenna uudet kirjotukset ja kujeet. Ehkä.