Päiväkirja 21.2.2017 (Tappio, silti voitolla)

10:50
En meinannut päästä tänään aamulla sängystä ylös. Eilen iski taas väsymys ja se jatkuu vieläkin. Herätyskello soi taas noin kymmenen minuuttia, kunnes muistin, että tänään on Arjen Hallinta ryhmän toinen käynti. Teki niin kovasti mieli mennä takaisin nukkumaan, mutta en mennyt. Joskus vuosia sitten olisin sanonut vain, että vitut ja olisin mennyt takaisin sänkyyn. Tupakatkin ovat aivan lopussa. Toivottavasti ne riittävät siihen asti, että lähden sinne ryhmään. Matkanvarrella on kauppa ja en jaksa alkaa ravata sitä väliä. Väsyttää ja vituttaa.

Maailmani meinasi eilen romahtaa, kun kävin vähän tutkimassa yhteishakua. Koulu missä opiskelin audiovisuualista viestintää, ottaa nykyään vain lukion käyneitä opiskelemaan sitä alaa. Mikä on perseestä, sillä se oli ainut koulu missä he eivät katsoneet ysiluokan keskiarvoa. Jos hakisin johonkin suurempaan kaupunkiin, joutuisin taistelemaan kutosen keskiarvolla kasin ja ysin keskiarvoja vastaan. Ja se on aika suosittu ala, joten hakijoitakin siellä on ihan kiitettävästi. Olen siis kusessa. Ei kai tässä muutakaan voi, kun alkaa etsimään jotain muuta alaa. Mikä on sekin perseestä, sillä media-assistentti on minun unelma ammatti. Tai ainakin ensimmäinen askel unelma ammattiini. Toinen vaihtoehto voisi olla puupuoli, mutta sen alan teoria on täyttä kuraa. Ei kiinnostaisi opetella satojen ruuvien nimiä ja kaikkien mahdollisten puulajien ominaisuuksia. Lopulta on sekin vaihtoehto, että nielen tappioni ja tyydyn tähän nykyiseen tylsään ja laiskaan elämään.

16:15
Ryhmässä tuli käytyä ja ei ollut tällä kertaa lähellekkään niin paha reissu, kuin viimeksi. Aluksi väsytti aivan pirusti, mutta piristyin loppua kohden. Sitten kävelin sieltä kotiin ja väsähdin uudestaan. Kotona join energiajuoman ja pari kuppia kahvia ja taas on virtaa. Ryhmässä oli taas ala-aste meno, mutta en antanut sen häiritä liikaa. Keskityin enemmän niihin ihmisiin joita siellä oli. Sanoin jo viime kerralla ja sanon uudestaan, että oli mukava viettää aikaa ihmisten kanssa, joilla on saman kaltaisia ongelmia arjessa. En ole ainut joka ei jaksa siivota ja tiskata. Menin vähän niinku lupaamaa ryhmän ohjaajalle, että alan taas käymään lenkillä. Minun on pakko, tai en kohta jaksa enää kaupassa käydä. Olen todella huonossa kunnossa, ja kauppareissulla tuo yksi mäki pistää kuntoni koville joka kerta. Tuntuu kuin saisin jonkinlaisen ahdistuskohtauksen, aina kun kävelen sen mäen päälle. Hikoiluttaa ja ei saa kunnolla happea.

Omituista, mutta tuntuu siltä, että silloin kun en tunne itseäni masentuneeksi, on vaikeampi kirjoittaa. Jos maniaa ei lasketa mukaan. Lievästi masentuneena on helpompi pysähtyä paikoilleen ja muutenkin silloin diippailee enemmän. Silloin, kun on hieman maaninen niin tekstiä tulee sivutolkulla. Kaipaan sitä innostusta, mitä tunsin silloin, kun aloin kirjoittamaan tätä päiväkirjaa. Sama juttu käy kaikessa. Aluksi innostun järjettömästi ja sitten yks kaks kyllästyn. Tähän en ole vielä ainakaan kyllästynyt. Nautin päiväkirjan kirjoittamisesta vieläkin, mutta innostus on lieventynyt.

18:40
Olen nyt kuunnellut ja etsinyt uutta musiikkia muutaman tunnin ajan. Olen löytänyt uusia bändejä yllättävän paljon. Yleensä kun tarkoituksella etsii uutta musiikkia, sitä ei löydy. Sattumalta yleensä törmää uusiin hyviin bändeihin ja artisteihin. Youtube on kyllä tylsän päivän pelastus. En tiedä mitä teksin ilman sitä ja Spotifyta. Televisio taas vittuilee. Siinä on jotain vikaa, kun se sammuu niin pitää odottaa viisi minuuttia ennen kuin sen saa taas päälle. Kunhan ei vain lopullisesti tilttaisi.

Naurettiin eilen kaverin kanssa sitä kuinka joskus yläasteella ja amiksessa suurin huolen aihe oli se, mistä saisi tupakkaa. Työ ja koulu ei stressannut vielä silloin ketään. En olisi kaksi ja puoli vuotta sitten uskonut, että minä alkaisin kunnolla flippailemaan ja joutuisin jossain vaiheessa suljetulle. Sairastuminen tuli puun takaa ja kolahti aivan vitun lujaa. Ei niin hyvästä elämästäni tuli surkeaa. Muistan kuinka joskus vuosi sitten oltiin kavereiden kanssa ajelemassa ja yhtäkkiä iski kauhea pettymys elämästä. Ennen sairastumista osasin pitää hauskaa. Ryyppäsin ja polttelin pilveä. Kyllä. Tiedän, että se on surkeaa, mutta oli se parempaa kuin elämä sairastumisen jälkeen. Tajusin silloin, että en ollut tehnyt yhtään mitään kokonaisena vuotena. Olin ollut oman mieleni orja. Olen sitä kyllä vieläkin, mutta en ehkä niin pahasti. Huolet siitä, että mistä saisi tupakkaa tai pilveä muuttuivat siihen, että pystynkö pitämään pääkoppaani kasassa. Jokaisesta päivästä tuli taistelu. Nykyään tuntuu siltä, että olen voitolla, mutta taistelua se silti on.