Päiväkirja 12.2.2017 (Harhojen Muistelua)

12:00
Tämä aamu alkoi taas todella hyvin. Söin aamulääkkeeni, join ensimmäisen kupin kahvia ja kävin tupakalla. Parvekkelta, kun tulin ja otin toisen kupin kahvia, oksensin. Vietin vessassa tukalat viisi minuuttia tyhjentäen vatsaani. Perseestä, kun ei tiedä, että ehtikö lääkkeet imeytyä vai ei. Minulla on ollut jo jonkun aikaa kuvottava olo, mutta olen pystynyt taistelemaan sitä tunnetta vastaan. Tänään en enää pystynyt vaan kaikki tuli ylös. Tuntuu kuin aivotoimintakin olisi lakannut samalla, kun oksensin. Minulla on omituisen rauhallinen ja tyyni olo. En tunne itseäni kipeäksi, joten en osaa sanoa johtuiko tuo vatsataudista vai stressistä. Jos en myöhemmin enää oksenna uudestaan se johtui jälkimmäisestä.

En pysty tekemään mitään. Olen vain löysä ruumis sohvalla. Heikottaa, mutta en uskalla syödä. Pääni ei toimi. Normaali virtaava ajatusten joki muttui puroksi. Minulla on tyhjä olo. Mikä minua vaivaa? Musiikkikin kullostaa taas normaalia huonommalta. Kaikki kääntyi ylösalaisin. Minun ei tee mieli kertoa kenellekkään yhtään mitään. Ei edes tälle paperille. Taidan taas vain maata koko päivän sohvalla tuijottaen kattoa. Ensin kokeilen juoda toisen kupin kahvia, jos se pysyisi sisällä.

Toistaiseksi en ole laatannut uudestaan. Luulen, että alan stressaamaan alitajuisesti sitä uutta ryhmää. Ensimmäinen käynti on ylihuomenna! Nyt alkaa hieman jännittää. Mitä jos en saa sanoja ulos suustani, kun minulta kysytään jotain? Tarviiko siellä olla kovinkin sosiaalinen? Sellaisen käsityksen ryhmästä sain, että siellä käydään samoja asioita läpi, mitä käyn sosiaalityöntekijän kanssakin, kun hän käy kotikäynneillä. Minulla on kaikki tarvittavat tiedot ja taidot. Ongelmia tuottaa oma alotteisuus. Osaan siivota ja laittaa ruokaa, en vain saa itseäni aloittamaan niiden tekoa.

Oloni parani, kun sain juotua kahvit ja sain pidettyä ne sisällä. Pääni käy vielä vähän hitaalla, mutta pystyn taas kirjoittamaan. Huomasin, että pöydälläni on lojunut jo muutaman päivän lasku. Olen kokonaan unohtanut maksaa sen. Aina, kun tulee laskuja ne pitäisi maksaa sillä sekunnilla, kun ne putoavat postiluukusta. En muistanut kotivakuutusta ollenkaan ja pelkään, että se kusee taas raha asiani. Jos en olisi tilannut puhelinta ja kotiteatterijärjestelmää minulla ei olisi mitään hätää.

Oloni muuttui taas. Äsken olin pirteä ja nyt taas tunnen itseni masentuneeksi. Miksi? Miksen voi olla nomaali ihminen joka suurimman osan ajasta jaksaa tehdä asioita? Miksi minun normaalin täytyy olla hieman masentunut? Keittiössä on taas tiskivuori kasaantumassa. En vain yksinkertaisesti saa itseäni tiskaamaan. Pitäisi myös imuroida, mutta en jaksa. Alkaa aina vain ketuttamaan, kun miettiikin siivoamista.

Alan taas piristymään. Johtuuko se siitä, että oksensin aamulääkkeet pönttöön? En osaa sanoa. En tiedä kuinka nopeasti lääkkeet imeytyvät kehoon. Ehtiikö ne imeytyä puolessa tunnissa? Tai vähän alle. Toisaalta se on ihan sama. En saa mitään aikaan imeytyivät ne tai eivät.

14:50
Okei. Olen nyt sitä mieltä, että lääkkeet eivät ehtineet imeytyä sen viidentoista minuutin aikana aamulla. Oloni vaihtelee taas kymmenen minuutin välein. Tällä hetkellä olen pirteä ja tuntuu, että näen kaiken kirkkaasti. Kirjaimellisesti näin äsken kirkkaammin. Ihan kuin päässäni olisi ollut likaiset silmälasit, mitkä puhdistuivat itsestään jotenkiin maagisesti. Asiat kirkastuivat hetkellisesti.

Kuuntelen taas youtubesta ihmisten omia kokemuksia erilaisista sairauksista. Kun kuuntelen tarinoita ne eivät ala ahdistamaan, mutta jos luen esim. jonkun blogia, teksti alkaa tuntumaan todelta ja silloin alan ahdistumaan. Tekee hyvää välillä nähdä, ihmisiä videolla, jotka ovat päässeet yli kaikkein vaikeimmista ajoista. Skitsofrenia ja kaksisuuntainen mielialahäiriö ovat sairauksia mistä ei voi parantua. Voi vain kuntoutua. Tai niin olen ainakin ymmärtänyt. Ei ole ihmepilleriä mikä poistaisi ne sairaudet kokonaan. On vain lääkkeitä minkä avulla suurimmat oireet voi saada pois. Ja terapian avulla voi oppia ymmärtämään ja hallitsemaan jäljelle jääneitä oireita.

Sanoin eilen, että välillä unohdan kuinka huonoon kuntoon mielenterveys ongelmat voivat ihmisen viedä. Välillä minusta tuntuu, että ei minulla ole mitään mielen sairauksia. Minä unohdan välillä missä kunnossa olin kaksi vuotta sitten. Joudun muistutamaan itseäni siitä, että olen kuntoutumassa vakavasta psykoosista. Siksi minun ei vielä pitäisi murehtia töihin menosta. Ensin pitäisi käydä koulukin ja ennen koulua pitäisi käydä kuntouttavassa työtoiminnassa. Minulla ei ole mihinkään kiire ja unohdan sen välillä. Parempi kulkea omaa tietä rauhalliseen tahtiin varsinkin jos vastassa on esteitä. Jos kiiruhtaa voi kompastua ja kaatua niihin helposti. Ja ylös nouseminen on aina vaikeaa.

Nyt kun muistelen minulla oli todella paljon erilaisia harhoja psykoosin aikana. Suurimmat olivat tunnelukko ajatukset, äänet ja tunne, että asunnossani olisi ollut joku. Jos et ole vielä lukenut ''Minä ja Skizoaffektiivinen Häiriö'' postaustani, et varmaankaan ymmärrä mitä tarkoitan tunnelukko ajatuksilla. Suosittelen siis lukemaan sen postauksen jos haluat ymmärtää mitä tarkoitin. Näin välillä varjoja liikkumassa näköpiiristä pois. Yleensä eteisestä keittiöön. Kerran tunsin kuinka joku löi minua poskeen, kun nukuin. Heräsin siihen kipuun. Se vahvisti tunnetta siitä, että joku on murtautunut asuntooni.
Sain kerran paniikin kaltaisen kohtauksen. En pystynyt olemaan paikoillani ja olin varma siitä, että jotain pahaa tulee tapahtumaan. En kuitenkaan tiennyt, että mitä tapahtuisi. Soitin yhdelle kaverilleni ja hän tuli parin muun kaverin kanssa käymään kotonani. He säikähtivät pahasti, sillä asuntoni oli täynnä savua. Olin unohtanut levyn päälle ja ruokavuoka oli sen kuuman levyn päällä. Asunnossani haisi palanut, mutta en huomannut sitä, koska olin paniikissa. Kävimme hakemassa yhdeltä toiselta ystävältäni rauhoittavia. Söin yhden sellaisen ja menimme kauppaan. Yhtäkkiä oloni helpottui ja ensimmäistä kertaa elämässäni minulla ei ollut kiire kaupassa. Pystyin seisomaan paikoillani ilman, että vaihtelin painoa jalalta toiselle.
Pari päivää myöhemmin paras kaverini tuli käymään ja näki rauhoittavat pöydällä. Hän kysyi voiko hän ottaa ne mukaan. Vastasin, että kyllä. En ollut enää paniikissa. Siitä pikakelaus pari viikkoa eteenpäin hetkeen, kun siskoni vei minut lääkärin luokse. Kun odottelin heidän päätöstä siitä, mitä he minun kohdallani tekisivät, (olin melko varma, että sairaalahoito kutsui) Kuulin, kun yksi hoitajista sanoi, että minä annoin parhaalle ystävälleni rauhoittavia ja viime viikonloppuna hän ajoi autolla puuta päin, koska oli huume päissään. Säikähdin aivan pirun pahasti. Luulin, että ystäväni söi rauhoittavia ja ajoi kolarin, koska annoin hänelle niitä. Meni ainakin viikko ennen kuin tajusin, että se oli ääniharha, eikä ystäväni oikeasti ajanut kolaria. Tuo oli varmaankin pahin harha minkä koin koko psykoosin aikana. Luulin, että aiheutin ystäväni kuoleman tai ainakin vakavan loukkaantumisen.
Toinen paha harha oli se, kun lopulta saavuimme osastolle. Kuulin kuinka omahoitajani sanoi, että nyt hän tuli saattohoitoon. Olin juuri syönyt lääkkeet ja aloin kuvittelemaan, että minut myrkytettiin ja tulen kuolemaan hetken päästä. Asiaa pahensi se, että olin syönyt rauhottavia ja uni oli tulossa. Ajattelin vain sängyssä, että tästä en enää koskaan sitten herääkkään.

19:30
Oloni tasottui vihdoin ja viimein. Koko päivän tuntui siltä, kuin olisin pyörinyt kärrynpyörää. Sitten söin ensimmäiset iltalääkkeet ja vähän ajan kuluttua pyöriminen pysähtyi. Ja se pysähtyi niin, että pääni on pilvissä. Olen vuoren huipulla ja ongelmat jäivät vuoren rinteelle. Pakko nauttia tästä vielä kun voin. Jossain vaiheessa se lipsahdus käy ja putoan ryminällä takaisin ongelmien pariin. Tälläisinä hetkinä mietin onko masennuslääkkeet tarpeen? Toisaalta niiden avulla, minulla voisi olla tälläinen olo suurimman osan ajasta. Eikä aina vain masentuneen turhautunut olo.

Pakko kysyä kaverilta voiko hänen luonaan käydä röökillä. Myöhemmin kaduttaisi jos jäisin tälläisenä päivänä yksin kotiin. Mutta tajusin juuri, että kaikki minun vaatteeni oli äsken pyykissä ja nyt minulla ei ole kuivia vaatteita. Juuri minun tuuriani. No ei pidä sen lannistaa. Nyt lisää lääkettä naamaan.

En pysty tälläkään hetkellä tekemään mitään, vaikka olenkin ihan täpinöissäni. Voiko ihmisellä olla turhempaa elämää? Vaikka sanon noin en ole taas masentunut. Lähinnä huvittuneena tein tuollaisen huomion. Ihan sama mikä mielentila, en saa asioita aikaan. Säälittävääkö? Joko minä makaan sohvalla liikkumatta tai sitten istun sohvalla ja jammailen musiikin tahtiin. Jälkimmäinen voittaa ensimmäisen viisi nolla. Toivottavasti kaverini vastaa pian ja löydän jostain vaatetta päälleni.