Päiväkirja 11.2.2017 (Luovuutta vai Hulluutta?)

10:40
Sain yöllä nukuttua vaikka nukuinkin eilen illalla päiväunet. Tällä kertaa en nukkunut kahtatoista tuntia ja en ole niin väsynyt kuin eilen. Olen kohta kirjoittanut tätä päiväkirjaa viikon ajan ja minulla ei ole enää niin paljon asiaa. Olen puhunut suuni puhtaaksi.

Aloin muistelemaan pilven poltto aikoja. Minulla on vieläkin välillä ikävä pilveä. Mikään ei ole parempaa kuin ryypätä mökillä aamu seitsemään, ja kun suurin osa ihmisistä on mennyt nukkumaan voi laittaa bongin porisemaan laiturilla.  Sitten voi kuunnella rentoutuneena luonnon ääniä, jutella parin kaverin kanssa syvällisiä ja samalla katsella auringon nousua. Tai sitten polttaa talvella ja jumittaa sisällä kuunnellen musiikkia lämpimässä. Kaverin kanssa huuatettiin aina Huge L:ää ja naurettiin aina, kun polteltiin. Siinä on nerokas musiikin tekijä.
Silloin tuli juotua alkoholiakin viikonloppuisin, mutta ei ihan niin paljon, että voisi sanoa, että minulla olisi ollut alkoholiongelma. Niinkuin opettajani epäilivät. Olen vieläkin katkera siitä, että en saanut apua keskittymishäiriööni sen takia.

En ole koskaan edes harkinnut kokeilevani muita huumeita kuin pilveä. Vaikka en näe pilveä edes huumeena. Se on vähän niinkuin alkoholi. Eli päihde, ei huume. Kumpikin voi pilata elämän, jos ei käytä järkeä, mutta kumpaakin voi nauttia rauhassa, jos ei heitä aivoja narikkaan.
Tiedän monia, jotka polttelevat ja heillä on elämä hallinnassa. On toki niitäkin joiden elämä on täyttä kaaosta, mutta myös moni alkoholin suurkuluttajakin saa elämänsä epätasapainoon.
Kannabiksesta pitäisi pitää enemmän valistusta. Kertoa merkkejä milloin ei kannata poltella. Kuten esimerkiksi jos unet menevät niin se ei ole hyvästä. Tai jos on aamulla vielä epätodentuntuinen olo se saattaa merkitä psykoosin alkua. Minä en tiennyt merkeistä mitään ja jatkoin polttelua niin kauan kunnes menetin todellisuuden tajun kokonaan.

13:45
En tiedä miksi kukaan haluaisi lukea blogiani. En ole ikinä pitänyt itseäni viisaana. Johtuu ehkä koulu historiastani. Ensimmäistä kertaa, kun sain opettajalta kehuja oli ammattistartilla, kun teimme power point esityksiä. Opettaja kehui esityksiäni ja sanoi niitä taiteellisiksi. Olin tottunut saamaan pelkästään naattia opettajilta, koska työni oli aina tehty huonosti ja huolimattomasti.
Kehut saivat minut näkemään itseni aivan uudessa valossa. Ja kun pääsin media-assistentti kouluun hyvillä tuloksilla, aloin ajattelemaan, että en olekkaan syrjäytymisvaarassa oleva lukutoukka tai huono ihminen.  Olin taiteilija. Se selitti paljon ja luulin ymmärtäväni ongelmiani paremmin. Muutama vuosi myöhemmin selvisikin aivan toisenlainen totuus. En ollutkaan taitelija vaan mielisairas. Se oli kova isku. Aloin määrittelemään itseäni sairauteni oireiden mukaan. Vieläkin näkemykseni itsestäni vaihtelee melkein päivittäin. Välillä kuvittelen olevani se hullu taiteilija persoona ja välillä skizo joka luulee itsestään liikoja.

Kun aloin noin vuosi sitten kirjoittelemaan tarinoita, silloinkin hetken mielijohteesta, sain kehuja. Tuli sieltä paljon kritiikkiäkin, mutta tarinani otetiin ihan semi hyvin vastaan. Sain silloin taas lisää itsevarmuutta. Ajattelin, että ehkä minä olen sittenkin jossain hyvä. Ehkä minä olen sittenkin luova ihminen, enkä tyhmä ja laiska. Elän siinä toivossa, että se on totta, mutta kuten aikaisemmin sanoin, minä näen itseni eri valossa joka päivä.
Asiaan vaikutti psykoosi ja psykoosin jälkeinen väsymys. Ja lääkitys. Puolitoista vuotta minusta tuntui, että kaikki mikä edes vähän viittasi luovuuteen oli kadonnut. Mielikuvitukseni oli kadonnut jonnekkin kauas, pois käden ulottuvilta ja tuntui kuin olisin etsinyt sitä tyhjyydessä puolitoista vuotta.
Ne harvat jotka ovat blogiani lukeneet, eli muutama ystävä ja äiti, ovat sanoneet, että osaan kirjoittaa. Mutta yleensä ajattelen, että he sanovat niin vain koska eivät halua loukata tunteitani ja heistä tuntuu siltä, että niin kuuluu sanoa. Ehkä minun pitäisi ottaa pää pois perseestä ja luottaa itseeni enemmän.

Yhden biisin sanat ovat syöpyneet mieleeni. Biisissä räpätään ''Siinä on minimaalinen ero, onko määritelmä mielisairas vai nero. Katkerat sanat jouduin nielemään kerran, nyt lasin toisella puolella seisoo oman itteni herra''. En tiedä miksi, mutta nuo sanat kolahtavat aina, kun kuulen ne. Se muistuttaa minua siitä, että kaikki ideani eivät ole nerokkaita. Välillä ne ovat sairauteni tuotoksia ja ei pidä luulla itsestään liikoja. Ja että virheistä oppii. Minusta on tullut fiksumpi versio itsestäni. Tai ainakin tällä hetkellä niin luulen. Huomenna kuvittelen taas olevani tyhmä. Vaikka todellisuudessa olen älykkyydeltäni normaalin ihmisen tasolla.

16:40
Tajusin, että en tunne itseäni niin hyvin, kuin luulisi ihmisen jo tuntevan itsensä tässä iässä. Tai en tiedä. Kai sekin on ihan normaalia, että joku löytää itsensä vasta nelikymppisenä. En ole kaveriporukassani ainoa joka on vielä hukassa. Osa taas tuntuu tietävän tarkalleen mitä elämältään haluavat. Itsekkin luulen tietäväni ainakin suurimmaksi osaksi mitä elämältäni haluan, mutta esteitä on liikaa. Ryömien on vaikea hyppiä niiden yli.
Tiedän sen, että töikseni haluaisin tehdä jotain luovaa. Pidän videoiden ja äänien kanssa leikkimisestä, vaikka en sitä osaakkaan kunnolla tehdä. Sain vain pieniä maistiaisia silloin audiovisuaalisen viestinnän luokalla. Suurin ongelmani on itsevarmuus. En luota omiin kykyihini ja niinä harvoina hetkinä, kun luotan olen liian itsevarma ja kusen hommat.

Nyt alkaa tuntumaan siltä, että virtaa riittää, taidan lähteä lenkille. Olen istunut jo melkein viikon persuksillani ja nyt on aika liikkua.

17:50
Jaksoin kävellä hurjat kaksikymmentä minuuttia. Ei mikään pitkä lenkki. Kuntoni on taas laskenut viimeisen viikon aikana. Ennen kuin tulin kipeäksi jaksoin kävellä tunnin mittaisia lenkkejä. Kävelen kylläkin hitaasti, koska selkäni on mennyt huonoon kuntoon ja jos kävelen täysiä siihen alkaa sattumaan. Ehkä huomenna kävelen puoli tuntia ja ylihuomenna taas vähän sitä pidempään. Ei pidä menettää toivoaan. Tuonku muistasi kaikissa muissakin asioissa. Epätoivoon on helppo alentua.

Olen taas miettinyt koko päivän asioita, mitä minun ei vielä pitäisi miettiä. Murehdin jo töihin menosta, kun koulukin on vielä kaukana tulevaisuudessa. Sitä se teettää, kun on pitkään itsekseen. Pienetkin asiat alkavat tuntumaan suurilta.

19:45
Olen nyt lukenut muiden blogeja. Ja pakko sanoa, että välillä tulee rankkaa tekstiä vastaan. Välillä unohdan kuinka huonoon kuntoon mielenterveysongelmat voivat ihmisen pistää. Tunnen itseni onnekkaaksi, sillä oikea lääkitys löytyi melko nopeasti ja minulla ei ole ollut harhoja pitkään pitkään aikaan.. Jotkut taistelevat lääkkeiden kanssa vuosikausia. Huhhuh. Nyt alkoi ahdistamaan muistot omista oloista ja harhoista oikein kunnolla. Ensimmäistä kertaa joutuu ihan vetämään syvään henkeä ja muistuttaa itseään, että ne ajat ovat takana päin. Ja toivottavasti ne siellä pysyvätkin.